Niin, ajattelen asiaa. Ja miksikä ei? Miks'en voisi ottaa Sior Nepoa, matkustaa kauaksi ja unohtaa tämän vihatun vankilan nimenkin?
Salvadoreilla on Veneziassa puoleksi bysanttilaiseen, puoleksi lombardilaiseen tyyliin rakennettu tiilikivenvärinen palatsi, keskellä vihreää vettä, kahden aution ja haisevan rannan välissä kauttaaltaan rääsyjä ja ihomaalia. Palanen Itämaita, tiedätkö, oikea Canaletto, elävä Guardi, missä mielellään viipyisi pari kuukautta vuodesta, mutta ei kuitenkaan vanhan kreivittären seurassa, joka ei ole muuta kuin iso, ompeleistaan repeytynyt säkki, täynnä loppumattomia lörpötyksiä. Neposta en tiedä mikä hän lienee. Näin hänet yhden ainoan kerran Milanossa. Hän on itsetyytyväisen näköinen, puheensa on pehmeää ja pyöreää, ja hän näytti minusta vispilöidyltä kermalta. Kuulin silloin sanottavan, että hän opiskeli innokkaasti valtiotaloustiedettä ja valmisteli itseään, Veneton vapautusta odotellen, jonkin riisikreivikuntansa edusmieheksi. Senvuoksi kutsuikin häntä G…, joka ei voinut sietää häntä, odotushuonehenkilöksi. Kreivitär Fosca, jonka olen kuullut puhuvan enostani kauhulla, on ilmoittanut tulostaan kahdessa kirjeessä, joista toinen tuli sedälleni ja toinen minulle, ja niin hellän pehmeästi, ettei edes ole tahtonut panna siihen yhtä ainoaa kovaa konsonanttia.
Toinen uutinen! Meillä on palatsissa musta prinssi. Kirjoitan sinulle hänestä vain siksi, että se aihe ehkä voisi antaa minulle unta ja pysähdyttää kynäni, joka lentelee paperilla edes takaisin kuin tarantellan pistämänä.
Musta, niin, sitä hän kyllä kauttaaltaan on, lukuunottamatta ehkä sentään hänen pitkän takkinsa kyynäspäitä, mutta prinssi, ei millään ehdolla! Pieni poroporvari näöltään. Nimitän häntä mustaksi prinssiksi hänen, itseensäsulkeutuneen ja salaperäisen olentonsa vuoksi.
Ja myöskin sen tarun vuoksi, joka hänestä kulkee. Niin, hänestä käy taru! Tiedätkö, että enoni jalomielisyydessään on lahjoittanut minulle pursimieheksi pojan, joka on kolmetoistavuotias paashivekkuli. Hiukan olen kuullut tältä, hiukan kamarineidiltäni, hiukan seiniltä, jotka ovat täynnä kuiskeita, tästä herrasta. Hän on kuulemma erään enoni entisen rakastetun poika. Tämä kuoli Milanossa vuosia sitten suuressa kurjuudessa, ja poika on nähtävästi kutsuttu tänne valmistautumaan kaikessa hiljaisuudessa perheavioliittoon.
Ymmärrätkö, Giulia, ankaralla anakoreetilla olisi ollut Capuansa! Giulia, en ole vielä tuntenut miestä, joka olisi rakkauteni arvoinen, mutta rakastan rakkautta, rakastan kirjoja ja musiikkia, jotka siitä puhuvat, enkä ole koskaan antava tyhjyydessä puhdistuneen hekumoitsijan opettaa itselleni moraalia. Mitä taas siihen tulee, että kättäni yritetään tahrata tuolla likaisella tavaralla, niin tiedät hyvin, ettei siitä ole minulle vaaraa, vaan heille itselleen.
Hän saapui tänne pari viikkoa sitten, ennen elokuun puoliväliä, yöllä, niinkuin oikea salakuljetustavara. Seuraavana päivänä minulla oli suuri dramaattinen kohtaus enoni kanssa, joka uskoo itsellään olevan oikeuden tuomita joko elämään tai kuolemaan kaikki ranskalaiset kirjani, jos tuon ne ulos huoneistani. Silloin hän heitti vihastuneena ikkunasta erään Musset-nidoksen, jonka olin jättänyt rakkaan Canalettoni eteen. Sinä päivänä näin mustan prinssin kaukaa, mutta en mennyt alas päivälliselle, vaikka eno tuli pyytämään minua aivan lauhkeana, jommoiseksi hän aina tulee raivokohtauksen perästä. Tämän jälkeisenä päivänä tuo herra matkusti pois ja palasi sitten 18 p:nä kimpsuineen kampsuineen asettuen lopullisesti tänne. Ymmärrät hyvin, että näinä kymmenenä päivänä minun on täytynyt tavata häntä.
Tiedätkö, uskon kaikki mitä puhutaan, mutta eno on valtioviisas. Hän ei ole koskaan puhunut minulle tästä herrasta, ei ennen eikä jälkeen hänen tulonsa. Muuten meidän suhteemme onkin jo käynyt sellaiseksi, että koko maailma voi mennä ja tulla, ilman että hän puhuu siitä minulle. Hän pitää tuota olentoa suljettuna kirjastossa melkein koko päivän. Pöydässä he eivät puhu muusta kuin tutkimuksistaan. Kuka ei tietäisi asian oikeaa laitaa, sanoisi, että enoni aikoo naittaa tälle Steineggen eikä minut, sillä hän antaa heidän työskennellä yhdessä ja lähettää heidät joka iltapäivä kävelylle yhdessä, vaikka sataisikin. Muuten noissa molemmissa herroissa on syntynyt salamannopea ystävyys toisiinsa. Olen jo luullakseni kuvaillut sinulle tuon äärettömän vastenmielisen olennon, joka on täällä kääntämässä saksasta enolleni. Les Deux Font la Paire. Muutama aika takaperin tahtoi tuo samainen olla keikari ja sukkela minua kohtaan, mutta osoitin hänelle heti selvästi paikkansa, ja nyt olen sen osoittanut myöskin hänen ystävälleen, joka jo päivän esittelyn jälkeen unohtui ojentamaan minulle kätensä. Totta puhuakseni, hän ymmärsi minut jo ilmasta ja pidättyi, ennenkuin ehti ojentaa sen, mutta aikeissa hän oli. Tuo käsi ei muuten ole ollenkaan porvarillinen, se muistuttaa enoni kättä, joka onkin rotua. Sen jälkeen hän on käyttäytynyt hyvin, jopa ylpeästikin, se täytyy tunnustaa hänen kunniakseen. Huomaan tehneeni häneen vaikutuksen aivan tahtomattani. Tunsin sen heti ensi hetkestä ja voin sen hyvin sanoakin, sillä asia on niin kovin vähän imarteleva. Minä en ole niinkuin sinä, rakas Giulia, joka viiden minuutin ajan keimailisit vaikka jonkun kauppamatkustajan kanssa, tunnusta vain rehellisesti! Musta prinssi, jos haluat tietää, näyttää noin kolmenkymmenen ikäiseltä; ei kaunis, mutta ei voi sanoa rumaksikaan, hänen silmistään ei puutu älykkyyttä ja hän voisi hyvin miellyttää kamarineitiäni. Minusta hän on vastenmielinen ja inhoittava, äärettömän inhoittava. Älä luulekaan sen johtuvan vaarassa olevan perinnön vuoksi; en osaisi alentua sellaisiin asioihin, en niitä edes ymmärräkään, ja sillä hyvä.
Mitä teen? Aina yhtä ja samaa. Luen, soitan, kirjoitan, kävelen, soutelen ja nyt ikävissäni ammun pistolillakin. Sanasta sanaan totta! Muistatko niitä kauniita salonkipistoleja, jotka isäni lahjoitti miss Sarah'lle ja minulle? Nyt neljän vuoden kuluttua muistui mieleeni, että minulla oli omani mukanani täällä ja aloin ammuskella puiston veistokuvia, etenkin erästä mustunutta Floraa, joka olisi aivan opettajattareni näköinen, jos vain voisin saada hänelle rokonarpiset kasvot niinkuin tällä oli. Onpa minulla ylimääräisiäkin huvituksia. Esimerkiksi voin jonakin iltana mennä öiseen kohtauksen, jota seudun vanha, hupsahtava lääkäri koettaa saada Fannyltä. Kiiruhdan sanomaan sinulle, että odotan aina kuuta.
Niin, ja rakkauskirjeenvaihtoni? Loppunut, rakkaani, loppunut Lorenzon viimeiseen kirjeeseen, jonka minulle lähetit. Näin ollen ei sinulla ole enää omantunnonvaivoja, eikä sinun tarvitse haettaa postista kirjeitä minun laskuuni. Hän halusi jonkinlaista taivaansinistä rakkautta, jonkinlaista filosofis-sentimentaalista suhdetta saksalaiseen tyyliin, kuvittele! ja loukkautui minun kevyestä äänilajistani. Lopettaakseen kaikki hän kirjoitti minulle pitkän sepustuksen täynnä tulta ja itsetuntoa, jaellen iskuja, jotka jäätävät veren. Sen kunnian hän kuitenkin suo minulle, että sanoo minulla olevan henkevyyttä, mutta sitten taas isku: mitä on henkevyys? Joutavaa ja koleata vetten välkettä kuun valossa. Minä kysyn puolestani: jos välkkyvät vedet ovat olevinaan henkevyyttä, niin mitä kuu sitten on? Sekin on kylmä, mutta ei joutava, vaan hyvinkin todellinen ja tuntuva. Kunhan ei hengen välke tulisi jostakin tuollaisesta kylmästä totuuden valosta, jostakin korkeasta, epätoivoisesta kaiken kieltämisestä. Silloin halveksin minäkin sitä, niinkuin tuo pedantti Lorenzo, sillä minulla on vielä usko, vaikk'ei enää se sama kuin viimeisessä messussa San Giovanni alle case rotte kirkossa, jopa hyvinkin erilainen. Ah, ei ole enää ketään, joka voisi sanoa minulle: Neiti! Oi, jospa tietäisit, Giulia, mitä sydämessäni liikkuu, minkä kidutuksen minulle tuottavat unettomat yöni! Mutta et sinä eikä kukaan muukaan ole milloinkaan sitä tietävä.