Suo anteeksi, jätän sinut hetkeksi ja menen ikkunaan kuuntelemaan aaltojen juttelua.
Palaan taas luoksesi. — Onneksi aalloilla on yksitoikkoinen ääni. Ne ovat kovin köyhiä ajatuksista ja kertaavat kyllästymiseen asti sitä samaa. Tuntuu kuin ne lukisivat rukouksia. Ja uni lähestyy, lähestyy kreivitär Foscan, kreivi Nepon ja heidän matka-arkkujensa kevyiden varjojen mukana. Hyvästi, Myosotis.
Marina.»
Kirjoitettuaan tämän hermostuneen kirjeen donna Marina nousi ja meni peilin ääreen. Hänen hoikka, ylhäinen kaulansa kohosi väljästä aamupuvusta kuin valkeasta pilvestä, ja kahden tumman palmikon välissä näkyivät hänen pienet, hempeät, oikukkaat lapsenkasvonsa, joissa loisti kaksi suurta, läpitunkevaa silmää, jotka olivat kuin luodut hallitsemaan ja hekumoimaan. Lämmin kalpeus peitti hänen kasvonsa, kaulansa ja rintansa, jonka juova häämötti valkean kankaan lävitse. Hän katseli itseään hetken, heitti sitten päänliikkeellä molemmat hiuspalmikot hartioilleen, meni panemaan kynttilän yöpöydälle ja löi kiivaasti sen hopeajalan pöydän marmorilevyä vastaan kuin loukatakseen äänettömyyttä ja yksinäisyyttä.
Ja nyt, kun hän nukkuu tavan takaa rauhattomasti säpsähdellen lakanoidensa välissä, aivankuin jokin hellittämätön levottomuus vainoaisi häntä unessakin, nyt kun kaikki muutkin vanhan palatsin asukkaat ovat vaipuneet unen helmoihin, tahdomme hiljaa kertoa donna Marinasta ja siitä, mikä hänen sydäntään painoi.
V. OMITUINEN TARINA.
Hän oli kreivi Cesaren sisaren ja markiisi Filippo Crusnelli di Malombran ainoa tytär. Isä, lombardialainen aatelismies, oli hävittänyt runsaan omaisuutensa Pariisissa, jossa hän oli oleskellut vuosien 1849 ja 1859 välillä. Siellä Marina kadotti äitinsäkin ja joutui ankaran belgialaisen opettajattaren käsistä erään nuoren, kauniin, vilkkaan englantilaisen governessin huostaan. Kun markiisi palasi takaisin Milanoon, marraskuussa v. 1859, oli Marina kahdeksantoista vuoden vanha, hänellä oli pää täynnä romantiikkaa, vierellään ajattelematon ohjaaja ja huulillaan ivallinen hymy, joka ei voittanut hänelle montakaan ystävää. Tuona talvena, 1859—60, huimapäinen markiisi jätti itsestään loistavan muiston Milanon seuraelämään, johon hän palasi Pariisista kaduilla kaikuvan postivaunun räminällä. Hän piti päivällisiä, illallisia ja tanssiaisia, joissa miss Sarah hoiti emännän virkaa. Eräät vanhat rouvat, markiisin sukulaiset, nuhtelivat tuota »rakasta Filippoa», tuoden suurella juhlallisuudella ja vakavuudella ilmi kunnioitetun kastin arvostelun. Mutta kun heidän puheillaan ei ollut minkäänlaista vaikutusta, lopettivat he kokonaan kanssakäymisen tuon »Filippo-raukan» kanssa. Huhuja alkoi kierrellä markiisin huonoista raha-asioista, ja ne olivatkin suureksi osaksi tosia, mutta jumala ties kuinka paljon samppanjaa olisi vielä voinut virrata Marinan kunniaksi, ellei hänen isänsä paljon pelätty valtasuonen ajos olisi avautunut ja vienyt muassaan, kuin salama kirkkaalta taivaalta, isän, samppanjan ja miss Sarah'n.
Kreivi Cesare d'Ormengo kutsuttiin ottamaan osaa Marinan vuoksi pidettyyn perheneuvotteluun. Ehdittiin vielä pelastaa nimen kunnia ja pieni myötäjäissumma. Kreivi Cesare ja markiisi-vainaja eivät olleet ystäviä eivätkä olleet edes tavanneet toisiaan moneen vuoteen, mutta kreivi oli Marinan läheisin sukulainen ja heistä kaikista ainoa, joka tarjosi tälle kotinsa. Marina olisi mielellään hylännyt tuon tarjouksen, jos se vain olisi ollut mahdollista. Enon ulkomuoto, tavat ja ankara puhe olivat hänestä kovin vastenmieliset, mutta ystävät onnellisilta ajoilta olivat hävinneet, hänen isänsä sukulaiset osoittivat hänelle vakavaa sääliä ja hituisen nuhdetta, joka sai tytön raivoamaan. Yksin hän ei voinut elää, ja siksi hän vastaanotti enonsa tarjouksen, teki sen kylmästi, ilman kiitollisuuden varjoakaan, aivan kuin kreivi Cesare täyttäisi vain velvollisuutensa ja hankkisi itselleen kaiken lisäksi täten seuralaisen synkkään yksinäisyyteensä. Marina ei ollut milloinkaan käynyt siellä, mutta oli useamman kerran kuullut kuvauksia tuosta »karhunpesästä» (niinkuin hänen isänsä sanoi), jonka karhu oli jättänyt v. 1831 palatakseen 28 vuoden jälkeen sinne takaisin, nimittäin vuonna 1859. Marina ei tuntenut ollenkaan kauhua tulevaa asuinpaikkaansa kohtaan, päinvastoin hänestä oli mieluista ajatella tuota yksinäistä palatsia vuorten keskellä, jossa hän elelisi kuin mikäkin karkoitettu kuningatar valmistautuen piilossa ja yksinäisyydessä vastaanottamaan taas valtaistuintaan. Sinne hautautumisen vaara ei välähtänyt hänen mieleensäkään, sillä hänellä oli sokea usko hyvään onneensa. Hän tunsi syntyneensä elämän loistoon ja ihanuuteen ja oli siten valmis odottelemaan paluutaan ylpeän välinpitämättömänä.
Hän saapui palatsiin enonsa kanssa eräänä myrskyisenä iltana. Kreivi itse saattoi sisarentyttärensä huoneisiin, jotka hän oli määrännyt Marinalle itäisessä siipirakennuksessa vuorten puolella. Ne olivat yksinkertaisen hienosti sisustetut, talvea varten oli järjestetty lämmityslaitokset, makuukamariin oli eno antanut asettaa sisarensa muotokuvan, Hayezin työtä. Marina saatatti itsensä sinne, katseli äänettömänä seiniä, kattoa, sisustusta, taulua, kuunteli enonsa selityksiä, avasi sitten ikkunat ja sanoi tyynesti haluavansa huoneen järven puolelta.
Hän rakasti laineita ja myrskyä eivätkä enon rypistynyt otsa ja salamoivat silmät peloittaneet häntä ollenkaan; kylmäkiskoisen lujana hän vastusti kaikkia tämän tekemiä huomautuksia, jotka kreivi yht'äkkiä Marinan suureksi hämmästykseksi lopetti päättäväisellä: hyvä on.