Annettuaan matalalla äänellä käskyn vanhalle taloudenhoitajattarelleen Giovannalle kreivi lähti tiehensä. Silloin taloudenhoitajatar lähti liikkeelle kynttilä kädessä ja häntä seurasi kaamea kulkue palvelijoita ja matka-arkkuja. Marina tahtoi kulkea viimeisenä nuoren kamarineitinsä Fannyn kanssa. He kulkivat koko palatsin halki, päästä päähän. Heidän astuessaan huoneesta toiseen Marina pysähtyi usein katselemaan taakseen pimeyteen, jolloin koko karavaanin oli pakko odottaa. Kaikkien kasvot kääntyivät häneen päin, vanhan taloudenhoitajattaren syvästi vakavina, palvelijain hämmästyksen ja kauhun valtaamina.
Kun kulkue saapui pylväskuistille, joka yhdisti palatsin molemmat siivet, nojautui Marina järvenpuolista kaidetta vasten heittäen silmäyksen vastapäiseen tummaan rantaan ja sanoi kulmiaan rypistäen:
— Minne viet minut?
Heti paikalla miehet laskivat matka-arkut maahan.
Vanha taloudenhoitajatar asetti kynttilän eräälle arkulle, lähestyi
Marinaa ristissä käsin ja päätään pudistaen ja kuiskasi syvästi säälien:
— Kovin rumaan paikkaan, rakas, kaunis neiti.
— Silloin en tule.
— Parempi olisikin, keskeytti yksi kantajista.
— Oh, niinhän te sanotte, vastasi vanhus vakavana, — mutta entä herra kreivi? Jumala meitä varjelkoon!
— Mutta kerta kaikkiaan, huudahti Marina kärsimättömänä, — onko tämä huone vilja-aitta, kaappi vai kaivo?