— Oo, huone on kaunis.
— No mitä siis?
— Siis, huudahti edellinen puhuja, vanha, puoleksi oppinut talonpoika, — suokaa anteeksi, jos otan vapauden loquire in tre; mutta siellä on sisällä perkele, niin se on; en tiedä, lienenkö sanonut sen kyllin selvästi.
— Hiljaa siinä! Lähtekäämme ja olkaa varovaisia. Mitä se teihin kuuluu!
— Varovaisia? Niinpä niin, rouva Giovanna, varovaisuus neuvoo, ettemme astu sinne, emme me, ettekä te.
— Eteenpäin kaikki, sanoi Marina. — Totelkaa herra kreiviä.
Ja hän meni Giovannan kanssa.
Tämä kääntyi toisiin päin ja teki kädellään liikkeen kuin olisi ajanut kärpäsiä otsaltaan, tarkoittaen, että Marina oli hiukan sekapäinen.
He astuivat leveään käytävään ja kuljettuaan sitä puoliväliin alkoivat nousta vasemmalle vieviä portaita, kunnes saapuivat toiseen käytävään yläkerrassa.
Kun Giovanna aukaisi tuon pelätyn oven, tempaisi Marina kynttilän hänen kädestään ja astui kiireesti sisään. Hän näki jokseenkin tilavan, hyvin korkean huoneen tiilikivilattioineen; seiniä peittivät huonosti keltaiset, repeytyneet paperit, katto muodosti puoliholvin, keskellä. olevine freskomaalauksineen; sisustuksena oli suuri sängynhylky telttakattoineen, joka näytti rappiolle joutuneen aatelismiehen kruunulta, ja muutamia vanhanaikaisia tuoleja. Marina antoi avata ikkunaluukut ja heittäytyi ikkunan kaiteelle työntäen päänsä ulos pimeään ja myrskyn pauhuun, metsän ja järven sekavaan huminaan, joka tuntui hänestä nuhtelevalta ja uhkaavalta ääneltä, suuttuneen kreivin vihastuneilta ystävättäriltä, täynnä mahtavaa voimaa ja pahanilkisyyttä.