Marina viipyi siinä kauan kuin lumouksen valtaamana huomaamatta takanaan toisten kuumeista puuhailua ja säälin huudahduksia heidän pannessaan huonetta järjestykseen ja kantaessaan sinne huonekaluja ja liinavaatteita. Monet kerrat ennen hänen mieleensä oli tahtomatta ilmaantunut kuvia yksinäisistä ja synkistä paikoista, joissa hänen ajatuksensa lepäsi ilman erikoista halua, mutta myöskin ilman vastenmielisyyttä. Nyt ne palasivat taas hänen mieleensä. Ja hän muisti erään, joka oli tämän mustan erämaan kaltainen. Niin, eräänä yönä Scalan naamiohuveissa hän oli sen nähnyt; ja eräänä toisena yönä kotonaan käydessään levolle erään suuren juhlan jälkeen hänen mielessään oli välähtänyt synkkä näky vuorten yksinäisyydestä. Silloin hän ei ollut pannut paljonkaan huomiota noihin haamuihin. Ja tässä oli nyt todellisuus!
— Neiti! sanoi Giovanna arasti.
Marina ei vastannut.
— Neiti!
Äänettömyys.
— Donna Marina!
Tämä säpsähti ja kääntyi kiivaasti.
— No, mikä on?
— Täksi illaksi koettakaa tyytyä tähän. Huomenna toivottavasti herra kreivi muuttaa mielensä. Ellei, niin koetamme järjestää hiukan mukavammin. Käskettäkö vielä jotakin?
— En, hyvä on.