Annettuaan tämän lakonisen vastauksen Marina teki pari kolme, kierrosta huoneessa tullen sitten takaisin hämmästyneen vanhuksen eteen.
— Entä tuo perkele? Missä se on?
— Ah Madonna, en minä tiedä. Puhutaan niin, ymmärrättehän. En minä vain tiedä.
— Mitä puhutaan?
— Ah, älkää vain pelätkö!
— Mitä puhutaan?
— Puhutaan, että sielu täällä sisällä on erään kuolleen ihmisparan, joka kuulemma on herra kreivin isä, teidän isoisänne.
Marina nauroi.
— Enoni on siis perkeleen poika!
— Ah, jumala, mitä neiti sanookaan! Ei, isännän isä ei ollut perkele, mutta ehkä jonkinverran sille sukua. Voitte tietää, että hän piti täällä sisällä vankina rouva kreivitärtä, ei isännän äitiä, vaan ensimmäistä rouvaansa, joka oli genovalainen ja monta vertaa nuorempi häntä itseään. Täällä R…ssa on vielä vanha ukko, joka muistaa nähneensä hänet ja sanoo hänen olleen kauniin kuin pienen lapsen. No niin, tämä rouva-parka tuli hulluksi ja teki öisin runoja laulaen niitä tuntikausia samalla sävelellä, niin että R…n kalastajat kuulivat sen aina peninkulman päähän mennessään yöllä kalaan. Ajatelkaa, täytyi panna rautaristikotkin ikkunaan. Muistanpa vielä minäkin, kun vanha kreivi-vainaja antoi ottaa ne pois. Sillä minä, näettekös, olen syntynyt täällä palatsissa. Tämä rouva-parka muutti pian toiseen maailmaan, ja kun vuosia sen jälkeen herra kreivikin, teidän isoisänne kuoli, niin alkoivat ihmiset puhua, että talosta kuului outoa melua ja että se tuli juuri tästä huoneesta. Sanoivat, että Herramme oli tuominnut tuon ilkeän aviomiehen sielun jäämään tänne sisälle kuusikymmentäseitsemän kertaa pitemmäksi ajaksi kuin hänen vaimonsa oli ollut. Vielä nytkään ette löytäisi yhtä ainoata paikkakuntalaista, joka kävisi nukkumaan tänne edes miljoonastakaan.