— Tyhmää lorua, mutisi Marina. — Mitä tässä alhaalla on?
Makuuhuone, joka oli teidän isoäitinne; sen jälkeen ei siellä ole ollut ketään.
— Entä ylhäällä?
— Hedelmäin säilytyshuone.
— Ja minne päin tuo ikkuna on?
— Meren selälle, sillä olemme talon kulmauksessa
— Ja minne tuo ovi vie?
— Se vie toiseen yhtä suureen huoneeseen, jossa teidän kamarineitsyenne voi nukkua.
Tällä hetkellä kuului viereisestä käytävästä kova itkunpurskahdus ja valituksia. Fanny siellä nyyhkytti epätoivoissaan, nojaten seinää vastaan ja kerraten nyyhkytyksiensä välillä, että tahtoi pois, Milanoon, heti paikalla.
Giovanna hämmästyi nähdessään, kuinka kärsivällisen lempeänä Marina puuhaili tuon itsepäisen ja järjettömän tytön kanssa tyynnyttääkseen häntä, saamatta häneltä koskaan suoraa vastausta. Hän tahtoi Milanoon, kotiin; niin, eihän hänellä kotia ollutkaan, mutta hän olisi mennyt jonkun toisen kotiin: Milanossa oli ainakin viisikymmentä herrasperhettä, joilla oli hevoset ja vaunut ja jotka olisivat vastaanottaneet hänet kuin mannan taivaasta. Hänelle oli jo tehtykin erinomaisia tarjouksia, ennenkuin jätti Milanon. Ei hän ollut ikinä kuvitellutkaan tulevansa tällaiseen paikkaan, ja enempää kuin viikon hän ei viipyisi täällä, ei koko maailman kullasta. Ajatus, että oli nukuttava tuossa kamalassa huoneessa, teki hänet hulluksi. Niin, lahjat olivat kyllä kauniit ja hyvät, mutta enempää kuin kaksi viikkoa tai korkeintaan kuukauden hän ei täällä viipyisi; palkasta välitti hän vähän, jos jäisi, jäisi vain rakkaudesta emäntäänsä, eikä palkankoroituksen vuoksi; muuten hän ei ollut oikein tervekään, tunsi suurta tarvetta syödä jotakin ravitsevaa tai juoda jotakin väkevää. Jätettyään Giovannan huoleksi hankkia Fannylle toisen makuuhuoneen, jossakin vähän kauempana tuosta aaveiden asunnosta, palasi rauha ja Marina otti haltuunsa uuden asuntonsa.