Myös juron enonsa Marina kesytti vähitellen arvokkaalla ja hillityllä käytöksellään ilman nöyriä anteeksipyyntöjä tai hyväilyjä, jotka eivät olisi olleet kummallekaan luonteenomaisia. Nähdessään jäykän kreivin alkavan osoittaa sulamisen merkkejä, hän sulatti tämän kokonaan jollakin erikoisella jutulla tai pienellä huomaavaisuudella. Aluksi Marinan olemus tuntui kreivistä salaperäiseltä ja epäilyttävältä, ja tämän omituinen käytös tuona myrsky-yönä jäi selittämättömänä arvoituksena hänen mieleensä. Myöhemmin kreivi tarjosi hänelle toisen iloisemman huoneen palatsin vasemmassa siivessä, mutta Marina hylkäsi tarjouksen, sillä häntä miellytti tuo Giovannan hänelle kertoma peloittava taru. Vanhan palatsin yksinäisyys ja surumielisyys saivat hänen huoneensa seinien sisällä haaveellisen ja juhlallisen leiman; hän huomasi palvelijain ja talossa käyvien talonpoikien silmien seuraavan itseään ihailun ja kauhun sekaisin tuntein. Lopuksi hän sai kreiviltä luvan muuttaa ja järjestää mielensä mukaan huoneessaan, mikä Giovannasta tuntui suorastaan velhon tempulta. Hän repi keltaiset, rikkinäiset paperit seiniltä ja levitti niiden sijalle mitä ihanimpia gobeliineja, joita kreivi säilytti arvottomina ullakolla, asetutti tiilikivilattialle kiiltävän mosaiikkilaudoituksen ja pani sen päälle, vuoteen viereen ja ruskean samettileposohvan alle, mattoja ja gobeliineja. Vanha, kruunattu vuode sai jäädä, mutta sen hoviseurue lähetettiin tylysti pois. Sen sijaan tuli Milanosta joukko mahtipontisia ja teeskennellysti hymyileviä rouvia ja ritareita, viimeinen jäte Crusnelli-suvun myymättä jääneestä loistosta, komeilemaan seinille surullisen hallitsijansa ympärille.
Kun Marinan hento vartalo, puettuna taivaansiniseen, pitkälaahuksiseen pukuun, liikuskeli näiden vanhentuneiden ja sumentuneiden kuvien keskellä, näytti hän pudonneen alas katon freskosta, sen kirkkaalta taivaalta, alastoman Auroran iloisesta saattueesta, missä se johti najadien ja oreadien tansseja, pudonneen johonkin sumuiseen, maanalaiseen valtakuntaan, missä hänen nuorekas kauneutensa loisti vähemmän iloisena, vähemmän viattomana. Tuolla ruusunpunaisella jumalattarella tuolla ylhäällä ei ollut niinkuin tällä maaelämän tulta ja ajatuksen liekkiä silmissään, ja vaikkakin se kaikkine jumaluuden symboleineen kohosi ylpeään lentoonsa, niin se näytti Marinan rinnalla kunniaan koroitetulta kyökkipiialta.
Viereiseen huoneeseen, joka oli herättänyt niin suurta kammoa Fannyssä, Marina antoi asettaa Erard-pianonsa, muiston Pariisin ajoilta, ja kirjansa, jotka olivat kuin kimppu myrkyllisiä yrttejä. Englanninkielisiä hänellä oli vain Byron ja Shakespeare komeissa, kuvitetuissa painoksissa, lahja hänen isältään, Poe ja kaikki Disraelin romaanit, joka viimeksimainittu oli hänen lempikirjailijansa. Saksalaisia hänellä ei ollut ollenkaan. Hänen ainoa italialainen kirjansa oli Crusnelli-suvun historiallinen tutkielma, julkaistu Milanossa markiisi Filippon häitä varten, jossa tämän perheen juuret johdettiin erääseen herra Kerosneliin, joka oli tullut Italiaan Giovanni Galeazzo Viscontin ensimmäisen vaimon, Ranskan Isabellan, Vertun kreivittären, saattueessa. Oli siellä Dantekin, apotti Lamnais'n ranskankielisessä kaavussa, joka teki hänet Marinalle paljon miellyttävämmäksi. Häneltä ei puuttunut ainoatakaan Sandin romaania, hän omisti useimmat Balzacin teokset, Musset'n ja Stendhalin kokonaan, Baudelairen Fleurs du mal, Chateaubriandin Renén, Chamfortin ja muutamia niteitä Chefs d'oeuvre des litteratures étrangères ja Chefs d'oeuvre des litteratures anciennes, Hachetten julkaisemina, jotka Marina oli valinnut uteliaisuuden kiihoittamana ja vähääkään välittämättä eräistä vaaroista; lopuksi oli pöydällä muutamia vihkoja Revue des deux Mondes lehteä.
Talon iso vene sai väistyä syrjään laiturin seinää vastaan tehdäkseen tilaa »Nuolelle», joka tuli Como-järveltä ja oli siro ja kevyt kuin nuori tanssikoulun oppilas lihavan äidin rinnalla. Puutarhurin poika, herra Enrico, jota yleisesti nimitettiin Ricoksi, tuli tuon laivaston amiraaliksi. Alussa hän toivoi Marinan kannustamana saavansa »Nuolen» arvoisen univormun, mutta tässä suhteessa kreivi oli taipumaton, julistaen, että ihmisarvon vuoksi hän piti enemmän Ricosta ilman housuja kuin univormuun puettuna. Kun Rico uskalsi huomauttaa, että hän oli nähnyt Como- ja Lecco-järvellä monta ikäistään poikaa tyytyväisinä univormuihinsa, niin hän sai kuulla olevansa suuri aasi. Marina puetti hänet tummaan herraspukuun, niin että turhamainen Rico, punaisena kuin krapu, oli pakahtua riemuun, kunnes vihdoin tottui tuohon loistoon, niinkuin ennen isänsä leveisiin housuihin. Yksin vanha puistokin sai jotakin nuorekasta ja keikailevaa Marinan tulon jälkeen. Uusia kukkia ilmaantui kukkalavoihin, ja koskemattoman puhtaat hiekkakäytävät kiertelivät niiden ympärillä. Kunnioittava puutarhuri järjesteli lehtiä ja kukkia nuoren markiisittaren nimessä keskelle isoa, soikeaa kukkalavaa kasvihuoneen ja järveä reunustavan lehtokujan välillä. Sillä puutarhuri niinkuin muutkin palvelijat katseli Marinaan kuin tulevaisuuteen ja kilpaili muiden kanssa päästäkseen hänen suosioonsa. Paitsi Giovanna. Giovanna ei katsellut niin kauaksi, hän ei pelännyt eikä toivonut enää mitään. Uskollisena isännälleen, kunnioittavana donna Marinaa kohtaan, hän eleli hiljalleen omaa elämäänsä.
Kreivistä ei voinut sanoa, että hän olisi nuortunut niinkuin osa hänen talostaan tai alkanut kukoistaa kuin hänen puutarhansa. Ja siitä huolimatta hänenkin olennostaan ja kasvoistaan heijastui jokin uusi valo, sillä nuoruus, kauneus ja hienous yhtyneenä samaan henkilöön saavat joko tahtoen tai tahtomattaan ihmiset ja asiat ympärillään säteilemään. Hän ajoi nyt useammin partansa, eikä hänellä nähty enää noita muinaistieteellisiä hiustöyhtöjä, jotka pelästyttivät varpusetkin lentoon eikä myöskään rautakauden esi-isiltä perimiään pitkiä takkeja.
Steinegge oli Marinaa kohtaan kohtelias ja kylmä. Hän oli tullut palatsiin ehkä kuukautta ennen tyttöä, tuo erinomainen sihteeri, joka ei osannut kirjoittaa paria riviä italiaa tekemättä virheitä. Kreivi oli ottanut hänet markiisi F.S. di Creman suosituksesta käännöstöitä varten saksan- ja englanninkielestä, jota viimeksimainittua Steinegge osasi täydellisesti, hänen äitinsä kun oli ollut opettajatar Bathissa. Marinan ilmestyttyä palatsiin, oli miesparka luullut velvollisuudekseen koettaa olla sukkela ja hienosteleva tätä kohtaan, sillä kurjuus ja niin monet kärsityt katkeruudet eivät olleet voineet tukahduttaa hänestä kokonaan nuoruuden ritarillisia tunteita. Hän oli ollut urhoollinen upseeri, ensimmäisiä hevosen selässä, ensimmäisiä miekkailussa ja ensimmäisiä jalossa lemmenleikissä, sopiko hänen käydä Marinan edessä tyhmästä kirjatoukasta? Hän ryhtyi latelemaan tälle vanhanaikaisia kohteliaisuuksia ja muodista jo aikoja sitten jääneitä hienosteluja, jopa Schillerin ja Goethen runojakin. Tulos ei ollut loistava. Marina ei edes alentunut huomaamaan sihteeriä sen verran, että kasvojen liikkeellä tai ivallisella sanalla olisi osoittanut, kuinka vähän hän pani arvoa hänen kohteliaisuuksilleen, nerokkuudelleen ja vanhalle, laihalle olennolleen; ja vaikkakin häntä huvitti olla rakastettava kreiviä kohtaan, ei se merkinnyt, että hän tahtoi olla sitä kaikille. Siitä, mitä eno oli kertonut hänelle Steineggestä, päätti Marina tämän olevan alhaisen seikkailijan; hänessä, joka oli elänyt Pariisissa usein mitä sekalaisimmassa seurassa, ei tuo ihmistyyppi herättänyt minkäänlaista uteliaisuutta. Ja kaiken lisäksi hän inhosi kaikkea saksalaista, saksankieltä, henkeä, rakkautta, musiikkia, kansaa, maata, nimeä, kaikkea. Saksaa ajatellessaan hän sanoi kuvittelevansa piippua äärettömän suuren, rikkoutuneen kipsipään lihavilla, poroporvarillisilla kasvoilla, joiden auenneissa aivoissa paloi ilman liekkiä kostea, epäterveellinen tupakka ja josta lähti ulos paksuja savurenkaita, liikkuvia, sinertäviä muotoja, groteskista aina sentimentaaliseen asti, muuttuen vähitellen yhä sankemmiksi pilviksi, laskeutuen alas, kiertäen meidät sisäänsä ja estäen näkemästä ja hengittämästä. Eräänä päivänä, kun Steinegge puhui suurella lämmöllä saksalaisista naisihanteista, Margaretasta ja Lottchenista, sanoi Marina ylhäisen välinpitämättömänä: »Tiedättekö, minkä vaikutuksen minuun teidän saksalaisenne tekevät?» ja esitti hänelle tuon rakastettavan vertauskuvan. Hänen puhuessaan Steineggen kelmeille kasvoille kohosi veri aina hiusmartoa myöten ja hänen silmänsä siristyivät kahdeksi kipunaksi. Marinan lopetettua hän vastasi: »Markiisitar, tuossa vanhassa piipussa on tulta ja tulee aina olemaan, neuvon teitä varomaan sitä, sillä se polttaa.» Siitä päivästä lähtien Steinegge piti kohteliaisuudet ja runosirpaleet omana hyvänään.
Marinalla oli oma suunnitelmansa: valloittaa eno puolelleen ja päästä siten muutamaksi kuukaudeksi Pariisiin, Torinoon tai Napoliin, mihin tahansa suureen elämän ja huvitusten pyörteeseen, kunhan ei vain Milanoon, ja jättää sitten loput onnen järjestettäväksi. Sen hän oli suunnitellut jo palatsiin tulonsa iltana, miteltyään ensin voimiaan kreivin kanssa ja tunnusteltuaan mitä metallia tämä oli. Hän sai kamppailla kovin ylpeän sydämensä kanssa, joka ei tahtonut taipua teeskentelemään, vaikkakin oli menehtyä epätoivoon. Soviteltuaan ensimmäisen illan repeytymää arvokkaalla ja rauhallisella käytöksellä, alkoi hän vähitellen kehuskella palatsia, puutarhaa, ylhäisiä sypressejä, järviä ja vuoria, kuin henkilö, joka asettuu uuteen lepopaikkaansa tuntien myötätuntoa ympäristöään kohtaan ja mielellään taipuen sen tapoihin. Hän myös lopetti lukemattomat kirjeenvaihtonsa. Kreivin ei tarvinnut enää rypistää otsaansa tuolle kirjesateelle, jonka Rico toi ensimmäisinä aikoina postista. Kreivin pistopuheet noiden ystävättärien, entisten hullutus-tovereiden, suhteen olivat vähällä panna Marinan suunnitelmat kokonaan nurin, sillä vihaiset vastaukset kuristivat noina hetkinä hänen kurkkuaan ja olisivat yhdessä hetkessä tehneet tyhjäksi monien kuukausien kärsivällisen työn. Hänen rakkaat ranskalaiset kirjansa, romaaninsa ja runokokoelmansa eivät lähteneet koskaan hänen huoneistaan muuten kuin salamyhkää, kun kreivi ei ollut lähistöllä. Tämä oli ylpeä ranskalaisuuden, paitsi Bourgogne- ja Bordeaux-viinien, halveksija. Innokkaana tasavaltalaisena hänen oli tapana sanoa, että ranskalaiset rakastelivat suuria ja kauniita aatteita, mutta pilasivat ne kuin palvelustyttönsä, jättäen ne kurjaan tilaan ja häpeään, niin ettei kenelläkään ole enää halua koskea niihin. Hän halveksi heitä myöskin Liberté, egalilé, fraternité -kaavakkeen keksijöinä, jossa toinen sana piiloutuu toisen taakse surmaten sen salakavalasti. Ja ollen ilman määrää niin halveksimisessaan kuin ihailussaan hänen mielestään kaikki ranskalaiset kirjailijat eivät olleet Giovannan pyykkiluettelon arvoisia, ja nykyaikainen runous ja romaani, oli se minkä kielistä tahansa, oli hänestä inhoittavaa ja vastenmielistä. »Yhteiskunta on sairas», oli hänen tapanaan sanoa, »ja nuo kirjailijat, senkin tyhmät laiskurit, kiihoittavat sitä vain yhtä mittaa».
Senvuoksi Marina ei antanut hänen nähdä ranskalaisia kirjojaan ja puhui hänelle sen sijaan usein ja vakavasti uskonnosta.
Kreivillä oli oma omintakeinen uskontonsa, ehkä ei aivan johdonmukainen, mutta luja ja sitkeä niinkuin kaikki muutkin hänen mielipiteensä. Uskoen Jumalaan ja kuolemattomaan sieluun, lähti hän tekstistä gloria in excelsis Deo et in terra pax hominibus bonae voluntatis, ja erotti tarkasti taivaalliset asiat maallisista. »Tietäkää», sanoi hän kerran eräälle liian innokkaalle katolilaiselle, »että isä Jumala, juhliakseen poikansa syntymää, antoi ihmisille perustuslait.» Hänen mielestään ihmiset olivat vapaat elämään maan päällä kukin seuraten sitä käsitystä hyvästä ja oikeasta, minkä kukin kykeni itselleen muodostamaan.
Marinan mielipiteet eivät olleet selvät ja tarkat. Hän oli seurannut itsetiedottomasti katolisia kirkonmenoja verensä voimasta, jossa vielä kaukaisten esi-isäin elinvoimainen usko vaikutti. Tällaiset kylmät hartausharjoitukset olivat riittäneet uskottelemaan hänelle kauan aikaa olevansa hyvä katolilainen, kunnes vihdoin ajatuksen ja selvän järjen kapina, todellisuuden ja kirjojen pohjalla, alkoi särkeä hänen henkensä kahleita, niinkuin lehdet ja kukat katkovat talven kahleet.