Nykyisessä uudessa asuinpaikassaan hän lopetti päättäväisesti kaikki uskonnolliset hartausharjoitukset. Nähdessään, ettei enonsakaan niitä noudattanut, hän toivoi tämän hyväksyvän ja puoltavan tätä päätöstä ja sen lisäksi koetti päästä selville tämän syistä, saadakseen täten varmoja ja perusteltuja todisteita uskontoa vastaan, joita uskoi uudenaikaisen ajatussuunnan varmasti omistavan. Mutta kreivi tyydytti huonosti hänen toivomuksiaan, hän ei ollut etevä uskonnonfilosofiassa ja arvosteli uskontoa enemmän historialliselta kuin filosofiselta kannalta. Se oli juuri tuo paha, joka oli syntynyt positiivisten uskontojen taistelusta, joka oli tehnyt hänestä epäilijän, mutta häntä ei kuitenkaan miellyttänyt levitellä epäuskoaan, päinvastoin hän sanoi kerran Marinalle, ettei ehkä olisi niinkään paha, jos naiset kävisivät messussa. Marina vastasi, että jos hän nyt enää uskoisi ja menisi messuun, tahtoisi hän myöskin voida sanoakin sen; mutta petoksen toimivankin puolen miehet olivat jo vallanneet itselleen.
Hänestä kirkon yhdenvertaisuusaate oli yhtä vastenmielinen kuin hänen enostaan poliittinen yhdenvertaisuus. Hänen luonteensa ei ollut taipuvainen epäuskoon; väliin hän ajatteli, että yläluokkaa varten pitäisi olla eri uskonto, täydelleen vapaa ja ilman uskonnollisia menoja, melkeinpä ilman siveellisiä lakejakin, tai ainakin ne niin muutettuina, että hyvän ja pahan käsityksen sijaan olisi pantu käsitys kauniista ja rumasta tai hyvästä ja huonosta mausta. Kauneuden ja sopusoinnun hieno henki olisi siveellisen omantunnon sijalla; aisteja vastaan ei olisi taisteltava, mutta niitä olisi hallittava niiden oman runouden älyllä. Niin, ja Jumalan pitäisi olla olemassa toista nuoruutta ja toista kauneutta varten haudan tuolla puolen.
Kreivi inhosi musiikkia, ja Marina piti varansa, ettei koskisi enon ollessa kirjastossa. Mutta maalaustaiteen alalla hän piti lujasti puoliaan, tuoden ihastuksensa hillittömästi julki tauluihin, joille eno antoi kaikkein vähimmin arvoa. Marinaa miellytti vanhanaikainen taulu kuin jokin ylellisyysesine, mutta hän ymmärsi vain tauluja voiman ja loiston suurelta vuosisadalta. Parhaimpain venezialaisten taiteilijain taulut saivat hänen verensä kiertämään kiihkeämmin suonissa, synnyttäen hänessä oudon hämmingin täynnä kunnianhimoisia haaveita ja kiihkeitä toiveita, joita hän itsekään ei osannut selittää. Kreivillä oli salissaan erinomaisen kaunis ylhäisen naisen muotokuva, jota arveltiin Palma Vecchion maalaamaksi. Marinan silmät säihkyivät hänen katsellessaan tuota hymyilevää, rohkeapiirteistä kaunotarta, jonka mahtavat hartiat ja uhkea rinta kohosivat loistavan keltasilkkisen brokaadipuvun laskoksista. Tällä alalla kreivi osoittautui vallan lauhkeaksi; eivät edes kiivaat vastaväitteetkään saaneet häntä suuttumaan, päinvastoin sattui usein, että hän katseli Marinaa lempeästi tämän taistellessa tulisesti rakastamiensa maalarien puolesta. Vanha mies muisti silloin omaa äitiään ja vaikeni.
Siitä huolimatta että Marina voitti yhä täydellisemmin enonsa suosion, kasvoi hänen oma vastenmielisyytensä tuota ankaraa miestä kohtaan, joka halveksi kirjallisuutta ja taidetta sekä kaikkea mikä oli hienoa ja lopuksi loukkasi häntä peittelemällä sielunsa tai ainakin osan siitä. Marina ei ollut syntynyt teeskentelijäksi ja oli jo tuhannen kertaa vähällä ilmaista mielensä ja sanoa suoraan kreiville, ettei hän voinut sietää tätä, ettei hän pitänyt velvollisuutenaan osoittaa tälle minkäänlaista kunnioitusta, ei kiitollisuutta, ei kuuliaisuutta. Mutta hän ei tehnyt sitä. Noiden vaivalla hillittyjen raivokohtausten jälkeen hän otti »Nuolen» ja souti, väliin yksin, väliin Ricon kanssa, jollekin yksinäiselle rannalle, jossa kiipesi ylös vuoren rinnettä sellaisella jäntevyydellä, jommoista ei olisi uskonut hänen hennoissa jäsenissään olevan. Maalaiset, jotka sattuivat näkemään hänet, joutuivat hämmästyksen valtaan. Miehet ja tytöt tervehtivät häntä, vaimot eivät uskaltaneet. He kuiskailivat keskenään, että hän meni metsän- ja kivienhaltiain luo, mutta ei koskaan ollut kulkenut messuun, ja että hänkin oli pannaan pantu kuten muinainen palatsin hullu.
Kun Marina oli uuvuttanut hermonsa tyyniksi, laskeutui hän takaisin järvelle, jossa »Nuoli» odotteli häntä kärsivällisesti Ricon takin ja kenkien vartioimana, sill'aikaa kuin tuo nuori herra itse juoksenteli ympäristöillä poimimassa hedelmiä tai asettelemassa ansoja myyrille ja linnuille sellaisella taidolla, että kaikki kylän pojat kadehtivat häntä.
Nokkela poika, tuo Rico! Ensimmäisistä ensimmäinen metsästyksessä, kalastuksessa, uinnissa, kivien heitossa sekä koulussa. Väliin hän hoiti kuoripojan tointa seurakunnassa ja kehui lausuvansa latinaa niinkuin kirkkoherra itse; ja hän kulkikin senvuoksi ylpeänä ja halveksien valkeassa kauhtanassaan alttarin kaiteen ääreen kokoontuneen likaisen lapsilauman ohitse. Isännilleen hän oli sokeasti uskollinen, sanoi rakastavansa ennen kaikkea Herraa Jumalaa, sitten äitiä, sen jälkeen »herrasväkeä», sitten isää, sitten »neiti opettajatarta» ja lopuksi »herra kirkkoherraa»; muuta »herrasväkeä» hänen mielestään ei ollut koko maailmassa. Hän puhui heistä kuin olisi ollut samaa perhettä, sanoen aina »meidän palatsimme», »meidän puutarhamme», »meidän veneemme» ja kertoi niistä ihmeitä. Hänellä oli suorastaan varpusen kieli; leikkipä hän, söi tai työskenteli, aina kuului yhtämittaista viserrystä, naurua ja juttelua; vain kreivin läsnäolo sai hänet mykistymään. Hän tunsi kaikki seudun juorut ja osasi tarinoida loppumattomiin. Marina kyseli häneltä usein palatsin hullusta, ja Rico kertoili tuhansin eri tavoin, punoen kertomukseen ja etenkin murhenäytelmän loppukohtaukseen oman oikukkaan ja runollisen mielikuvituksensa tuotteita. Väliin sankaritar hävisi suoraa päätä paholaisen pesään, väliin aviomies heitätti hänet Acquafondan kuiluun Malombran laaksossa (eräs autio laakso vastapäätä palatsia olevan vuoren takana, jota Marina piloillaan nimitti viimeiseksi läänityksekseen). Mutta pienestä runoilijasta oli mieluisin loppu tämä: onneton vanki jätti yöllä vankilansa kiertyen kuun säteen ympärille ja häviten taivaan sineen.
Marinaa huvittivat nämä kertomukset samoinkuin seudun juorut, joita poikanen osasi kertoa uskomattoman kujeellisesti, vaikka samalla lapsellisesti. Marina oli ollut jo vuoden palatsissa, eikä matkustamisesta ollut vielä ollut puhettakaan. Hänen terveytensä kuitenkin kärsi siitä. Tosin ei kovin vakavat, mutta sitä tiheämmät hermohäiriöt alkoivat vaivata häntä, ja hän päätti heti koettaa käyttää niitä hyväkseen. Sillävälin jokainen pieni ajanviete oli hänelle mieleen, yksinpä sekin, minkä juttelut Ricon kanssa tuottivat.
Ja näin saapui huhtikuu vuonna 1863, saapui rauhallisten, komeiden auringonlaskujen mukana Marinalle synkeä ilta.
Lännen taivaalla leimusivat mahtavat pilvet, kuvastellen veden peiliin vain vaatimattoman tummuutensa vuorten juovan erottamina. Palatsia vastapäätä paloivat vihreät vuorenhuiput ja idässä leimusivat Alpe dei Fiorin luoksepääsemättömät harjat auringon viimeisistä säteistä. Alhaalla varjossa viipyi vielä valon hämy, jätteenä auringon äskeisestä lauhkeasta lämmöstä, ja jokaisesta pikku laaksosta laskeutui keväisten tuoksujen täyttämiä tuulenhengähdyksiä väreilemään hetkeksi järven pinnalle, R…n kirkonkellojen juhlallinen ääni kaikui joka haaralle, leviten laaksojen kaiun kantamana. Kirkon musta ovi purki edustalleen hitaasti tunkeilevan ihmisvirran, joka pian hajaantui eri tahoille. Siellä oli melua ja sekasortoa kuin isossa hanhiparvessa, jonka hanhipaimen on päästänyt pellolle. Rinkelikauppiaiden ja sokerileipurien ympärillä hyöriskeli ihmisiä, kuului huutoja ja vihellyspillien ääniä kauppakojujen lähistöltä. Kirkon yläpuolella, pähkinäpuiden ja laakeripensaiden alla, tungeskeli syöjien ja juojien joukko. Hiukan syrjemmälle kokoontui R…n ja ympäristöjen kauniimpi sukupuoli; äidit ja iso-äidit hymyilevinä hohtavan puhtaissa myssyissään, muhkeat nuorikot eräänlaisissa kellomaisissa mustissa silkkipuvuissa kultaisina ketjuineen, korvarenkaineen ja neuloineen, häveliäät ja kainot nuoret tytöt, kovasti kiemaillen nauhoitettujen hattujensa alla. Papit kiertelivät hitaasti tuossa ihmisjoukossa, itsetietoisina, kasvot kuumina, ristihattu riippuen niskassa ja virginia-sikari hampaissa. Muutamat pojanviikarit olivat rynnänneet kellotornin avoimesta ovesta sisälle ja alkaneet vetää hurjasti kolmea kelloa, jotka kumahtelivat kamalasti ilman tahtia ja kauneutta, kunnes vihdoin suntio noituen kävi heidän kimppuunsa jaellen korvapuusteja ja ravisteluja ja sysäsi heidät kaikki yhdellä potkulla ovesta ulos helisyttäen avaimiaan. Rico, joka seisoi siinä lähellä vihellyspilli suussaan, antoi valitettavasti apuaan kirkolliselle ylivallalle ja ryhtyi ajamaan syyllisiä takaa, huutaen: »Odotappas! Odotappas!» Mutta kukaan ei odottanut, ja hän syöksyi suin päin kappalaisen jalkojen väliin, joka ärjäisi: »Pahuksen aasi!» läimäyttäen häntä takapuolelle hyvästiksi. Rico puikki nolona tiehensä mennen tutkiskelemaan V…n soittokunnan soittokoneita. Soittajat, jotka olivat istuutuneet juomaan, puhelivat myöhemmin illalla menevänsä järvelle soittamaan. Silloin Ricon päähän välähti ajatus kysyä valtijattareltaan, haluaisiko tämä lähteä »Nuolella» nauttimaan tuosta näytöksestä. Kuin jänis hän livisti tiehensä hypäten matalan kirkonaidan ylitse ja hävisi vihreään metsään, jonka halki polku vei rantaa pitkin palatsiin.
Marina käyskenteli sinä iltana puutarhassa järven puolella erään pienehkön, tummanuttuisen herrasmiehen kanssa, joka ei oikein tietänyt, miten liikkua isoilla jaloillaan, missä pitää käsiään, ja hymyillen lakkaamatta. Se oli R…n lääkäripahanen, jota kaikki nimittivät »maalariksi», koska hänen heikkoutenaan oli värjätä partansa.