— Mikä vahinko, tohtori, sanoi Marina nojautuen aitausta vastaan ja katsellen auringonlaskua, — mikä vahinko, että tämä ilma tekee minulle pahaa. Miks'ette pane siihen otakin erikoista minua varten?
»Maalari» huokasi, risti kätensä, painoi päänsä oikeaa olkapäätään vastaan ja aloitti tavanmukaisesti naurahtaen:
— Jos voisin, markiisitar, jos vain voisin…
Mutta muuta hän ei osannut sanoa.
— Ajatelkaa! Eikö minulle voi rakentaa pientä taloa, raudasta ja lasista, niinkuin palmuille tai runottarille ja puhaltaa sisään lauhkeaa ilmaa? Miks'ette puhu, tohtori? Mitä tapahtuukaan sydämelleni ja hermoilleni, ellei tuota pientä taloa rakenneta?
— Eipä voi tietää, markiisitar, eipä voi tietää: ne voivat kärsiä kovin, etenkin sydän. (Ellen olisi aimo pässinpää, keksisin tässä nyt jotakin somaa.) Varmasti, näettekö, kun on herkkä sydän…
— Ilman suhteen… kuiskasi Marina.
— Ilman suhteen, kertasi miesparka, — niin vuoristoseudussa saa helposti kovia sydämentykytyksiä, jotka yhä uusiutuen voivat synnyttää orgaanisen vian ja viedä minä hetkenä tahansa jyrkänteen partaalle.
— Kuinka rakastettava olettekaan, tohtori! Ja entä hermot?
— Se on totta, ovathan hermotkin olemassa. Jos teidän tulisi aina elää tässä ilmassa, tekisivät hermonne kapinan. Ne tahtoisivat ruveta komentelemaan ja kävisivät häikäilemättömiksi, ymmärrättekö? Tämä ilma sopii teille kolmen, neljän kuukauden ajan vuodessa, mutta ei suinkaan enempää.