— Todellako, tohtori?
— Aivan niin.
— Mutta varokaa sanomasta tätä enolleni, sanoi Marina käyden vakavan näköiseksi. — Enoni luulee ehkä, että haluan muuttaa olinpaikkaa, mutta minä en ikinä, pyytäisi häneltä sitä uhrausta. Ennemmin, rakas tohtori, hengitän hyvän luonto-äidin myrkkyä. En ole vanha enkä rumakaan, ja totisesti en tahdo siksi tullakaan. Entä te, tohtori, välitättekö vanhentua?
Niinkuin englantilainen menta-pastilli kielellänne hohkaen lähettää sisuksiinne kylmän ja kuuman säteilyn, niin nuo Marinan viimeiset, odottamattomat sanat ja katse, joka niitä seurasi, heittivät kiihoittuneen »maalarin» sisälmyksiin tulen ja vilun väreilyn, joka oli kuin jollekin sisäiselle silmälle tuntuvaa valoa. Vaikkakin tohtori oli vanha ja ruma, oli hän kuitenkin hyvin taipuvainen rakasteluun, harrastellen tavallisesti nopeaa ja varovaista maalaisarmastelua, mutta kykeni sentään donquijottemaiseen tuleenkin. Hän kuvitteli olevansa rakastunut Fannyyn, joka todella olisi ollutkin hyvä makupala hänelle, mutta nyt tuo Marinan kohteliaisuus tuli kuin jumalattaren huulilta ja pani hänet aivan sekaisin. Hän ei ollenkaan huomannut hienoa hymyä Marinan suun ympärillä. Eikä sitä huomannut kreivi Cesarekaan, joka juuri lähestyi hitaasti, pää painuksissa ja kädet selän takana taaksepäin heitetyn takin alla.
— Mitä näette hiekassa, eno? kysyi Marina hymyillen.
— Sitä, että te olette kävellyt liian paljon ja että tämä mefistomainen tohtori on hakkaillut teitä raivoisasti. Eikö olekin totta, tohtori? Pitäkää vain hattu päässänne. No, miten on sisarentyttäreni laita?
— Melkein erinomaisesti, keskeytti Marina. — Todistakaa se hänelle, tohtori, omine ammattisanoinenne. Minä puolestani en siedä kuulla tuota kauheata puhetta ja toivotan teille hyvää yötä.
Näin sanoen hän ojensi tohtorille hennon, hyvätuoksuisen kätensä, joka melkein läpikuultavassa valkeudessaan värähteli salaista sähköisyyttä ja kujeellisuutta kyeten voimakkaampiin ja nopeampiin ilmaisukeinoihin kuin sanat; hän teki merkin, ettei tohtori puhuisi ja lähti kulkemaan kotiin päin. Hänen silmissään paloi tavaton tuli. Hän oli varma, että tohtori esittäisi nyt kreiville välttämättömyyden lähettää hänet pois johonkin toiseen ilmaan edes joksikin aikaa ja ettei tohtori missään tapauksessa jättäisi kertomatta hänen sankarillisesta itsekieltäytymisestään antautua alttiiksi vaikka kuinka monille vaivoille, kunhan ei vain tarvitsisi pyytää enolta uhrauksia. Ja hän toivoi onnistuvansa.
Marina oli juuri astumaisillaan sisään, kun Rico ryntäsi läähättäen hänen eteensä purkaen nerokkaan päähänpistonsa. Vastauksen saatuaan hän juoksi eteiseen ja palasi heti takaisin lastattuna tyynyillä ja huiveilla ja vilisti kuin salama sisälaiturille. Marina seurasi hitaasti hänen perässään.
Kuinka ihana olikaan ilta, ja kuinka somasti pieni »Nuoli» solui kirkkaassa vedessä! Musta, solakka keula näytti liitelevän kahden taivaan välillä, ja perä liukui airojen piirtämän soikean juovan keskellä. Rico oli suorastaan haltioissaan. Yhtä mittaa hän keskeytti soutamisen katsellakseen R…n puolista rantaa. Veneitä ei näkynyt vielä, mutta ylhäältä kuului soittoa, väliin heikommin, vähin selvemmin. Soittokunta oli nähtävästi pysähtynyt torille tanssittamaan nuorisoa. Rico ehdotti, että he menisivät rantaan, mutta donna Marina käski hänen pysähtyä ulapalle ja odottaa. Rico alkoi innostuneesti kertoa toisen paikkakunnan soittokunnasta, kuuluisasta, Comossa opetelleesta soittajasta ja toisesta, Leccossa oppineesta ihmesoittajasta ja heidän koneistaan, mutta donna Marina käski hänen vaieta. Riconko vaieta! — Kas tuossa ne ovat! Ne tulevat! Nyt ne lähtevät rannasta! Oo, tulia, lyhtyjä, ilmapalloja! Nyt, nyt ne tulevat! Ja soittavat, soittavat!