— Souda musiikkia kohden, sanoi Marina.
Ensimmäisinä tuli kaksi kirkkaasti valaistua venettä täynnä soittajia, jotka seisoallaan puhalsivat koko voimallaan huiluja, torvia, klarinetteja tahdissa ison rummun päristyksien kanssa; sitten seurasi toisia veneitä täynnä yleisöä. Joka kappaleen perästä puhkesi näistä venheistä kättentaputuksia, huutoja, puhuteltiin soittajia ja päästettiin kimeitä vihellyksiä kaikissa eri sävellajeissa. Tuo laivasto lähestyi hitaasti tyynen veden tummalla pinnalla ja kulki Marinan ohitse.
Soitettiin lombardialaisten kansanlaulujen sävelmiä, ja kaikkien noiden yksinkertaisten ihmisten veri lämpeni hellyydestä ja ylpeydestä. Nehän olivat heidän rakkauslaulujaan, heidän ilojaan, heidän päivän kestäviä kukkiaan; se laulu, joka nyt mahtavana ja loistavana kaikui noiden rakkaitten vuorten välissä, oli lähtenyt heidän sydämestään. Soittajatkin innostuivat pannen esityksen aivan harvinaista tulta. Airot halkoivat jymisten vettä, venheet kiirehtivät toistensa edelle ja kaikki lauloivat musiikin mukana.
L' sett' anni che son maritata
Perchè s'era la bella blondin.
[Siitä on jo seitsemän vuotta, kun olen nainut, koska tuo oli vaalea kaunotar.]
Voimaa airoihin! Vanha perämieskin muistaa entiset iloiset aikansa ja ryhtyy selkä kaaressa soutamaan laulaen särkyneellä äänellään:
Passeggiando per Milan
L'era un giorno ch'el pioveva
La mia bella la piangeva
Per veoermi andà soldà.
[Kävellessäni Milanossa sattui sateinen päivä, kaunottareni itki nähdessään minun menevän sotamieheksi.]
Laula, vanha perämies, laula! Tuhlaa lauluun äänesi viimeinen voima ja sydämesi tulen tähteet! Kerran sinutkin kaksi rakastavaa käsivartta sulki syleilyynsä! Innostus vei Riconkin mukaansa ja virkavelvollisuutensa unohtaen hän päästi teräksenvahvoista keuhkoistaan:
Oh che pena, oh che dolore,
Che brutta bestia chè l'e l'amore!