[Oi mikä tuska, oi mikä vaiva, oi mikä kauhistus onkaan rakkaus.]
Ei värähdyskään liikuta ilmaa. Vuorten varjoisilla rinteillä kuuntelee jokainen heinänkorsi, jokainen lehden umppu tuota kaukaista, hellää säveltä, joka kertoo rakkaudesta; ketojen poppeleissa kuuntelevat leivoset, soihtujen ja lyhtyjen valaisemina hypähtelevät suuret, hämmästyneet kalat veden pinnalle, ja rasvatyyni järvi värähtelee lievästi venheiden jättämissä väreilyissä, iltatähden sinervän säteen niitä kirjaillessa.
Tuona iltana ei vuoristoilma tehnyt pahaa Marinalle. Mahdollisesti hän olisi mieluummin nauttinut illan viileydestä Canalgrandella tai kuunnellut serenadia Bellagiossa, missä hienon maailman valituimpien nautintojen hekuma ikäänkuin väreilee ilmassa ja tunkeutuu sydämen syvyyksiin asti, mutta siitä huolimatta hän ymmärsi antaa arvoa maalaisrunollisuudelle, joka tuona huhtikuun iltana lepäsi järven yllä, ja kansan mielikuvituksesta pulppuavien laulujen viattomalle, eikä aina rahvaanomaiselle yksinkertaisuudelle. Ajatellessaan ja kiihkeästi toivoessaan, että hän mahdollisesti piakkoinkin jättäisi tuon järven ja nuo vuoret, arvosteli hän niitä ilman vihamielisyyttä, nautti soitosta ja laulusta ja ihaili maisemaa, kuin se olisi ollut harvinainen herkkupala ja sopiva juuri sellaiselle ylhäiselle maulle kuin hänen. Näin hän olisi nauttinut jostakin flaamilaisesta taulusta tai Cimarosaan musiikista.
Kun sitten soitto ja laulu oli vähitellen häipynyt etäisyyteen ja »Nuoli» alkoi hitaasti, kuin surkeillen kulkea palatsia kohden, niin tunkeutuivat illan vaikutelmat syvälle hänen sieluunsa, joka oli heltynyt huhtikuun huumaavan kaihon vallassa. Mutta siihen sekoittui samalla outo kauhuntunne, sen tapainen kuin eräänlaiset kivut, jotka nuolina viiltävät ruumista, jotka unohdetaan heti niiden lakattua, mutta joiden huomataankin myöhemmin olleen uhkaavan onnettomuuden kiireellisiä tiedonantajia. R…n kirkonkello löi yhdeksän. Marinasta se ei tuntunut entiseltä kellolta. Kuinka sillä nyt olikin toisenlainen ääni? Hän kuunteli. Hänestä tuntui kuin kerran ennenkin olisi ollut tällä samalla järvellä, juuri tässä samassa paikassa ja samaan aikaan, olisi kuunnellut tuota kelloa ja ajatellut silloinkin, että sen sointu oli tavallisesta poikkeava. Mutta milloin?
Hänelle oli sattunut useita kertoja ennenkin, etenkin tyttö-iässään, että tuollaiset samantapaiset olosuhteiden ja ajatusten uusiutumiset olivat hämmästyttäneet häntä, hänen voimatta kuitenkaan muistaa, milloin oli ensimmäistä kertaa elänyt tuon tapauksen. Hän oli puhunutkin siitä toisille, mutta hänen isänsä oli kohauttanut olkapäitään: »miten joutavaa panna huomiota tuollaisiin tyhmyyksiin!» Miss Sarah oli sanonut: »Mitä siitä!» Ystävättäret olivat vakuuttaneet, että heille sattui joka päivä samanlaisia asioita. Marina ei puhunut siitä sen enempää, mutta hän ajatteli sitä yhä.
Nämä muistin välähdykset kohdistuivat tavallisesti mitä joutavimpiin elämän tapauksiin. Senvuoksi hän aina epäili, oliko kysymys todellisista muistoista vaiko jonkinlaisista harha-aistimuksista. Mutta tällä kertaa hän ei epäillyt. Mietittyään ja yhä uudelleen mietittyään hän tuli täydelleen vakuutetuksi siitä, ettei ikinä ollut soudellut tällä järvellä tähän aikaan. Se oli siis harha-aistimus.
Kun hän palasi takaisin palatsiin, oli kreivi jo vetäytynyt huoneisiinsa. Marina käyskenteli hetken edes takaisin pylväskuistikolla, mutta vetäytyi sitten hänkin huoneisiinsa. Hän tarttui kirjaan, mutta heitti sen pian pois kädestään, otti toisen, heitti senkin pois, yritti aloittaa kirjettä, mutta repi arkin rikki ja vetäisi lopuksi molemmat sormuksensa sormistaan, viskasi ne vanhanaikaisen arkun alaslasketulle läpälle ja istuutui pianon ääreen. Hän soitti mielikappaleitaan, suuren nunnien vannotusnäytöksen Robertosta. Hän ymmärsi ja soitti ainoastaan oopperamusiikkia.
Hän soitti kuin olisi noitten aavemaisten, syntisten vaimojen veren polte mennyt kuohuen hänen suoniinsa. Rakkauden viettelykohtauksessa hän lopetti kykenemättä jatkamaan. Tuo sisäinen tuli oli häntä itseään voimakkaampi, se ahdisti ja tukahdutti häntä. Hänen päänsä painui nuotinpidintä vastaan, mutta sekin tuntui olevan tulessa. Hän nousi seisomaan tuijottaen tyhjyyteen. Suloinen soitto väreili vielä ilmassa, hän tunsi sen rinnassaan, hengitti sitä, ja huumaava väristys kulki pitkin hänen käsivarttaan.
Painaessaan katseensa alas, se sattui johonkin kimaltelevaan hänen jaloissaan. Itsetiedottomasti hän katseli tuota välkkyvää kohtaa, joka vähitellen alkoi yhä enemmän kiinnittää hänen huomiotaan, kunnes hän lopuksi tuli tietoiseksi siitä ja nosti sen ylös. Se oli toinen niistä sormuksista, jotka hän oli viskannut arkun kannelle Nyt hän alkoi etsiä toista. Arkun kannella, sitä ei näkynyt ei myöskään arkun sisällä eikä permannollakaan. Marina hermostui ja katsoi arkun alle. Sielläkään ei ollut mitään. Hän työnsi kätensä tyhjään kohtaan, joka avautui arkun kannen alla kahden pienen laatikkorivin välissä. Kopeloidessaan siinä sormineen hän huomasi toisen pohjan ja työnnettyään sormensa syvemmälle, tunsi sormuksensa olevan siellä. Kun hän ei saanut sinne mahtumaan kahta sormea, koetti hän irroittaa sormusta puristaen etusormeaan puuta vastaan. Ponnistellessaan siinä kaikin voimin hän kuuli yht'äkkiä erään vieterin ponnahtavan auki: pohja, jolla Marinan käsi lepäsi, putosi muutamia senttimetrejä alemmaksi ja sormus vieri sille. Marina vetäisi säikähtäen kätensä pois, mutta alkoi taas heti uudelleen kopeloida ja huomasi, että käsi meni nyt paljon syvemmälle sisään kuin ensin ja että äärimmäisessä aukossa oli joitakin esineitä.
Hän veti ne ulos, yhden toisensa perästä. Ensin tuli esiin rukouskirja, sitten hyvin pieni hopeapuitteinen käsipeili, vaalea, mustalla silkkirepaleella solmittu hiussuortuva ja lopuksi hansikas.