— Hän, herra kreivi!
— Mitä hittoa, ajatteli vieras, — ihminen, jota en ole koskaan nähnyt ja joka kirjoittaa minulle, ettei hänkään ole nähnyt minua.
— Totta totisesti! huudahti mies antaen piiskansa pudota ja työntäen käden taskuunsa. — Suurempaa aasia ei äitimuorini olisi voinut toivoa minusta. Eikös herra kreivi antanutkin minulle paperilappua! Tuossa se nyt on. Ottakaa!
Se oli käyntikortti, joka tuoksui tupakalle ja likaiselle rahalle.
Siinä oli nimi:
Cesare d'Ormengo.
— Lähtekäämme siis! sanoi vieras.
Asemarakennuksen takana seisoivat avonaiset kiesit. Aitaukseen sidottu hevonen odotteli rauhallisena, turpa maassa, mitä tuleman piti.
— Olkaa hyvä, herra; se ei ole liian pehmoinen, mutta, ymmärrättehän, näin maalla. Hih!
Sukkela ajaja tarttui ohjaksiin ja hypähti yhdellä loikkauksella istuimelle. Hän ajoi piiskaa viuhutellen pimeää, kapeaa tietä pitkin yhtä rauhallisesti kuin olisi ollut keskipäivä.
— Älkäähän vain pelätkö, sanoi hän, — vaikka onkin pimeä kuin suden suussa. Tämän tien tunnemme, hevonen ja minä, aivan ulkoa. Hih! Viime yönä kyyditsin myöskin kahta vierasta herraa, milanolaisia hekin niinkuin te. Mainion hyvä ihminen tuo herra kreivi! lisäsi hän sitten istuutuen vinoittain ja työntäen piiskan varren alleen. — Kerrassaan hyvä ihminen! Ja suuri herra, hehei! Hänellä on ystäviä maailman kaikilla kulmilla. Tänään saapuu yksi, huomenna toinen, ja kaikki valittua väkeä, korkeita ja oppineita herroja, mitä lienevätkään. Mutta kyllä maar te olette itsekin selvillä.