Meitä pilkkanaan pitäviä, pahanilkisiä henkiä on varmasti olemassa, ja ne voivat uskotella meille olevansa kohtalon voimia. Kaikki saattaa uskomaan, että niinkuin meillä on valta meitä alempana olevien olentojen ylitse, niin olemme mekin määrätyissä rajoissa meitä korkeammalla olevien olentojen vaikutuksen alaisina. Tapanamme vain on nimittää sattumaksi sitä, mikä on heidän työtään.
Ennustavat unet, aavistukset, äkilliset taiteelliset inspiratsionit, haihtuvat muistin välähdykset, sokeat sysäykset niin hyvään kuin pahaan, eräät selittämättömät ilon ja surun tunteet, muistimme tahdoton toiminta, kaikki tuo on nähtävästi korkeampien henkien työtä, henkien, jotka osaksi ovat hyviä, osaksi pahoja.
Kaikki nämä olettamukset menevät kumoon, ellemme otaksu Jumalan olemassaoloa, kirjoitti hän, toivoen, ettei Cecilia olisi suinkaan jumalankieltäjä, sillä siinä tapauksessa hän lopettaisi heti heidän kirjeenvaihtonsa, vaikkakin vastoin tahtoaan.
Sitten hän johtui kysymykseen elämän uusiutumisesta. Hengen tila ihmisruumiissa on hänen mielestään epäilemättä tuskan ja kärsimyksen tilaa, joka ei voi johtua muusta kuin jo ennen maallista olotilaamme tehdyistä synneistä. Viattomien kärsimyksiä, epätasaista surun ja ilon jakoa ihmisten ansioihin katsomatta, niiden kohtaloa, jotka kuolevat heti synnyttyään ja saavuttavat saman palkinnon kuin toiset monien vuosien ankarain taistelujen perästä, ei voida muuten selittää kuin antamalla maalliselle elämällemme sovituksen ja valmistuksen luonteen. Uskoen siis perusajatuksessa elämän uusiutumiseen, jatkoi kirjailija, ettei ihmisjärki voinut tunkeutua kauemmaksi ja että kysymys ovatko entiset elämämme olleet maan päällä elettyjä vaiko toisissa tähdissä, oli jätettävä mielikuvituksen piiriin.
Tuo mahdottoman pitkä kirje, todellinen nidos, loppui runollisesti ilmaistuun toiveeseen, että tämä salaperäinen kirjeenvaihto jatkuisi. Rouva de Bella selaili nopeasti näppärine sormineen nidosta, mutta ei jaksanut sulattaa niin paljoa filosofiaa ja hypähti ensimmäiseltä sivulta loppulauseeseen; kuorelle hän kirjoitti: »Olen varma, että se on täydelleen siveellistä, se on niin raskasta.»
Marina sen sijaan suorastaan ahmi tämän kirjeen. Tuskin hän veti suutaan hymyyn nähdessään millä lapsellisella innolla tuo mies vastasi tuntemattomalle, ja hän vapisi lukiessaan kirjeen alussa ja kuorella nimen Cecilia. Oli aivan luonnollista, että se siinä oli, mutta siitä huolimatta se teki häneen syvän vaikutuksen.
Jonkin ajan kuluttua hän kirjoitti uudelleen, mutta peitti kokonaan todelliset tunteensa. Hän ei puhunut enää kohtalosta eikä edellisistä olemassaoloista, vaan pisteli kaikin mahdollisin tavoin kirjeenvaihtajaansa kuin koettaen saada ulos kipinöitä hänen nerostaan, jos hänellä sellaista oli. Hän ivaili tämän pedanttisuutta, tämän kömpelöä salanimeä, kysyi häikäilemättömän uteliaasti, oliko tässä kertomuksessa jotakin todellisuuden pohjaa, oliko hän julkaissut muitakin teoksia ja miksi hän piti itseään salassa. Corrado Silla sai tämän kirjeen pari viikkoa ennen palatsiin lähtöään. Me tiedämme jo, kuinka hän siihen vastasi.
VI. SHAKKI-OTTELU.
— Niin, kristinuskon, sen kyllä ymmärrän, sanoi kreivi tarttuen juoksijaan ja katsellen sitä tarkkaavaisesti. — Mutta en ymmärrä, kuka pahus tahtoo pitää meitä pimeässä.
Ikkunaluukut olivat suljetut ja verhot lasketut alas. Silla nousi päästämään valoa ikkunoista.