Ei kuulunut enää muuta kuin hevosen kavioiden kapsetta, ja aika ajoin särähti viiltävästi jonkin isomman sorakiven murskautuessa pyörien alla. Kaukaa kuului kahlekoirien itsepintaista haukuntaa. Hevonen, ajuri ja matkustaja pysyivät ääneti, liikkuen kuin saman kohtalon kuljettamina samaa päämäärää kohden, kuvaten täten hauraita inhimillisiä yhtymiä ja keinotekoisia liittoja: ensiksimainittu tunsi salaista vetovoimaa lämpimän tallin suloiseen ilmapiiriin, toista veti puoleensa erään punaposkisen ravintolanemännän hyvä viini, joka pulppusi iloa ja reipasta rakkautta, mutta hän, joka oli noista kolmesta älykkäin ja sivistynein, ei tuntenut ollenkaan omaa tietään eikä sen määrää.
Rattaat ajoivat rämisten pimeiden, autioiden pikku kylien lävitse, missä talot tuntuivat tuimina puolustelevan köyhän väen lepoa, kulkivat ohi puutarhain ja pienten, turhamaisten huviloiden, jotka koristuksineen näyttivät typeriltä yön juhlallisessa pimeydessä. Kuljettuaan pitkän matkaa tasaista maata pitkin tie alkoi nousta ja laskea mäkinä, jotka kertoivat auringosta ja näyttivät kaikki katselevan itään päin, kunnes lopuksi työntyi ahtaaseen ja pimeään, metsäisten vuorenrinteiden reunustamaan laaksoon. Väliin se kosketti tämän äärimmäistä reunaa, väliin kierteli kauaksi siitä kuin inhoten sen takkuista kosketusta ja heittäytyi lopulta päättäväisesti sen uomaan. Hevonen alkoi kulkea käymäjalkaa, ajaja hyppäsi maahan ja ilmaisi kaunopuheisesti piiskansa läimähdyksellä, että edessä oli pitkä taival.
— No niin, sanoi vieras sytyttäen sikarinsa, — onko hänellä perhe vai eikö?
— Kyllä maar, hyvä herra. Onhan mulla vanha, ruma akka, häijy kuin itse paholainen.
— En puhu sinusta, vaan kreivistä!
— Ahaa, herra kreivistä! Kuka sen tietää? Kuka herrasväestä selvän ottaa. Väliin luulee heillä olevan perheen, siin' on vaimo ja lapset vierellä, mutta kun hetki tulee lähteä viimeiselle matkalle, niin tuossa tulevat korpit niskaan, eikä vaimon auta muuta kuin laputtaa matkaansa; väliin taas elävät kuin munkit, mutta kun ollaan busillis, trochete, niin siinä on rouva kyynelineen ja kynsineen. Onni niillä on kaikessa, noilla ihmisillä! Jos minä, otan heilan, niin parin viikon perästä hän jättää minut, mutta muija pysyy kintereilläni niin kauan kuin elän. Herra kreivi oli yksin pitkät ajat, nyt hänellä on luonaan nuori tyttö. Kuka häntä sanoo tyttäreksi, kuka sisarentyttäreksi, mutta heila se on epäilemättä. Nämä tyhmät maalaismollikat sanovat häntä rumaksi. Saattepa nähdä, onko ruma. Ah, olisi minunkin pitänyt syntyä herraksi!
Ja lohdutuksekseen tuo omituinen nuorukainen läimäytti piiskallaan hevosta, joka lähti heti menemään juoksujalkaa keskeyttäen siihen heidän keskustelunsa. Päästyään kovan ponnistelun perästä mäelle se pysähtyi henkäisemään. Mäen laella oli näköala kokonaan muuttunut. Jyrkät vuoret kohosivat molemmin puolin jättäen tielle tuskin tilaa; toisia näkyi vastapäätä mäen alla, hämärtyen puiden tummien latvojen taakse, jotka alkoivat nyt reunustaa tietä.
Ajaja hyppäsi taas kärryihinsä ja hevonen lähti hölkkäämään hiljaista ravia alaspäin läpi tien tiheäkasvuisten jyrkänteiden. Puiden rankojen välistä alkoi pimeyden väistyessä näkyä laajoja viiniviljelyksiä.
Yht'äkkiä välähti tuli tien oikealta puolen, aivan hevosen edessä.
Ajoneuvot pysähtyivät.
— No, mitä? kysyi ääni.