— Täällä ollaan! vastasi ajaja hypäten maahan.
— Käskystä, herra, olemme perillä. Jo maksettu, herra. Mutta jos annatte rahaa ryyppyä varten, niin se on omassa vallassanne, ei sitä kukaan kiellä. Paljon kiitoksia! Hei, otahan herran matkalaukku. Onnellista yötä! Hih!
— Herra Silla? kysyi lyhtyä kantava mies, näöltään palvelija.
— Juuri niin.
— Palvelijanne, herra.
Hän lähti ääneti, matkalaukku toisessa, lyhty toisessa kädessä kulkemaan alaspäin pitkin kahden rosoisen muurin reunustamaa polkua, jolla heilahtelevan lyhdyn valo hyppelehti ja välkehti tummien varjojen valossa.
Turhaan herra Silla tirkisteli uteliaasti muurin ylitse, hän voi erottaa vain jonkin rinteeltä ulostyöntyvän puun hahmon, joka seisoi kuin ihmetykseen ja rukoukseen kivettyneenä käsivarret levällään. Kellon kilahdus sai hänet säpsähtämään: opas oli pysähtynyt rautaiselle ristikkoportille. Se avautui kohta, ja polun mukulakivet ja portin kynnys hävisivät pian pimeään. Nyt alkoi lyhdyn valossa näkyä hienon hienoa hiekkaa sekä tummia kasveja, tuuheine, läpäisemättömine okaineen molemmin puolin tietä. Hiekan jälkeen tuli nurmea ja siinä epäselviä polun jälkiä tuuheiden viinipensaiden halki; sitten leveät, mustahkot, ränstyneet kiviportaat, joille saavuttiin sivulta päin. Niistä ei näkynyt alkua eikä loppua; kuului vain veden vienoa lorinaa ylhäältä ja alhaalta. Opas asteli varovasti noilla epävakaisilla kivillä, joita vastaan askel kajahti kuin metallin kilahdus. Lyhdyn himmeässä valossa näkyi portaiden molemmin puolin aina säännöllisen välimatkan päässä toisistaan pari mahdottoman suurta puunrunkoa ja kaksi harmaata, inhimillistä muotoa, suorina ja liikkumattomina. Vihdoin portaat loppuivat, lyhdyn alla alkoi näkyä hienoa, vaaleanpunaista sorakiveä, ja isoja arumin lehtiä häämötti molemmin puolin tietä; ja lähellä, pimeän keskellä, kuului hienon vesisuihkun lempeä lorina. Opas kääntyi nyt vasemmalle, kiersi erään korkean rakennuksen nurkan, nousi pari porrasta ja vei vastasaapuneen vieraan kunnioittavin elein isosta lasiovesta sisään.
Valaistussa eteisessä seisoi kauttaaltaan mustiin puettu herra, joka tuli häntä vastaan syvästi kumarrellen ja hirveästi käsiään heilutellen.
— Tervetuloa! Herra kreivi on jo vetäytynyt huoneisiinsa, koska hetki on hiukan… kuinka sanoisin, hiukan myöhäinen. Herra kreivi on pyytänyt minua lausumaan teille anteeksipyyntönsä. Minulla on kunnia olla juuri herra kreivin sihteeri. Pyydän, herra, olkaa hyvä, olkaa hyvä. Luulen, että kaipaatte, herra, hieman virkistystä; oh, pyydän, pyydän.
Kursaileva sihteeri ohjasi vieraan komean porraskäytävän kautta ensimmäiseen kerrokseen. Siellä hän jätti tulijan palvelijan huostaan pyydettyään ensin vierasta illalliselle ja meni sitten odottelemaan saliin, jonne oli katettu illallispöytä kahdelle hengelle. Vieras ei antanutkaan kauan odottaa itseään. Häntä viekoitteli vähemmän illallinen kuin uteliaisuus tutustua tuohon omituiseen mieheen.