Herra sihteeri näytti olevan tuossa viidenkymmenen korvissa. Kaksi pientä, vaaleansinistä silmää vilkuili hänen ryppyisissä, keltaisissa kasvoissaan kahden hiustupsun välissä, jotka eivät enää olleet punaiset, mutta eivät vielä harmaatkaan. Hänellä oli täysiparta, joka pysyi yhä itsepäisen tulipunaisena. Parta, kasvot, liikkeiden jäykkä nopeus, muutamat kovat konsonantit ja syvät vokaalit, jotka syöksyivät hänen suustaan kuin pyörteestä, ilmaisivat hänet heti saksalaiseksi. Myöskin mustan puvun vanhanaikainen malli ja sen huolellinen siisteys samoinkuin kovaksi silitetty kaulus ja jäykkä, häikäisevän valkoinen paidanrinnus olivat saksalaisen aatelismiehen tyyliä. Mutta ihme kyllä, ranteisiin aatelismies loppui. Kädet olivat isot ja karkeat, täynnä arpia, iho kuivunut ja rosoinen, sisäpuolelta känsäinen. Niihin olivat piirtyneet kuuman auringon, pakkasen ja vaivalloisen työn pitkät hetket. Ne olivat kadottaneet kaiken joustavuutensa eivätkä kyenneet enää ilmaisemaan ajatusta, niinkuin sivistyneen miehen älykäs käsi. Mutta niiden sijasta käsivarret, hytkyvät olkapäät ja ennen kaikkea kasvot ilmaisivat intohimoisesti tylyä tarmoa.
Nuo kasvot olivat rumat ja iloiset, naurettavat ja nerokkaat, täynnä säkenöivää elämää; ohuiden ryppyjen sekava joukko syntyi ja haihtui yhtä mittaa hänen vaaleiden silmiensä ympärillä, jotka olivat väliin vakavat ja avonaiset, väliin taas kapeat vallattomassa ilossa, vihassa ja tuskassa, välähdellen kuin kaksi tulikipinää. Tavan takaa kohoili äkillinen punastus hänen kasvoilleen aina otsaan asti jättäen kuitenkin nenän ympäryksen yhtä keltaiseksi kuin ennenkin, nenän itsensä pysyessä aina purppuranpunaisena ja kiiltävänä. Lyhyesti sanoen sihteerin koko sielu oli aina hänen kasvoillaan; sen nähtiin tuntevan, kärsivän, nauttivan ja värisevän kuin tuulen häivyttämä tulenliekki valkeaa kangasta vastaan. Hän puhui vilpittömällä äänensävyllä, joka vaihteli yhtä mittaa ja oli tulisempi kuin etelämaalaisen ääni, mutta usein hullunkurinen korostuksessaan, hypähdellen matalista äänistä korkeihin; ja kuitenkin tuo ääni kokonaisuudessaan oli erittäinkin vaikuttava.
Hän puhuikin paljon sinä iltana, tuskin maistaen ruokia, mutta tyhjennellen sitä useammin lasiaan. Hän aloitti kursailujen ja liioiteltujen, jonkin verran jäykkien rakastettavuuksien tulvalla, joka ei suinkaan löytänyt vastakaikua vieraan kylmähkössä pidättyväisyydessä, mutta siirtyi sitten yleisempään keskusteluun, puhuen Italiasta kuin ihminen, joka on nähnyt paljon eri maita ja tapoja ja omistaa senvuoksi laajan tuntemuksen oman aikansa ihmisistä ja oloista ja tuo joka asiaan rauhallisen varmasti epätavallisia arvosteluja ja uusia näkökantoja, jotka ehkä eivät aina kestä tyyntä arvostelua, mutta hämmästyttävät sitä enemmän yleisöä. Hänessä ei kuitenkaan huomannut skeptisismiä, niinkuin usein paljon matkustaneissa näkee, eikä hän myöskään osoittanut taipuvaisuutta kaiken pilkkaamiseen. Päinvastoin! Hänen puheensa oli täynnä soinnukkaita huudahduksia, jotka pamahtelivat kuin samppanjapullon korkit. Tuo pöytätoveri oli varmastikin hänestä hyvin mieluinen, koskapa tämä herätti sellaisen puheinnon huolimatta kuivakiskoisesta, melkeinpä ylpeästä käytöksestä. Sihteeri katseli häntä yhä lempeämmin ja herttaisemmin, kehoitti ottamaan sitä ja tätä pöydältä, uskalsipa jo sanoa jonkin tuttavallisuudenkin ja tehdä jonkin kysymyksen, joka pakotti toisen luopumaan vaiteliaisuudestaan.
— Ja mitä sanotaan Milanossa, huudahti hän yht'äkkiä heittäytyen tuolin selkänojaa vastaan ja lyöden nyrkit pöydän reunaan veitsi ja kahveli ojossa, — mitä sanotaan Milanossa Otto Suuresta?
Nähdessään vieraan hämmästyksen näin odottamattoman kysymyksen johdosta rämähti hän äänekkääseen nauruun. — Puhun Bismarckista, lisäsi hän, ääntäen sanan Bismarck täyttä kurkkua nautinnosta värähtelevällä äänellä, ikäänkuin nuo pari tavua olisivat tuoneet virkistävän tuulahduksen synnyinmaasta ja vapauttaneet hänet kiduttamasta itseään italiankielellä.
Ylhäinen kreivi oli tuona kesäisenä yönä v. 1864 vielä kaukana menestyksestään ja maineestaan, mutta hänen maanmiehensä puhui hänestä ainakin kymmenen minuuttia vastausta odottamatta vihan ja kauhun sekaisella innostuksella ja ihailulla.
— Euroopassa luullaan häntä hulluksi, päätti hän. — Mutta taivas varjelkoon!… Wir haben sechs und dreissig Herren. Vielä palanen tätä forellia? Meillä on kolmekymmentäkuusi isäntää; saadaanpa nähdä kymmenen vuoden perästä! Oletteko koskaan juonut Johannisbergeriä? On häpeäksi tuolle miehelle, että maailman parhain viini tehdään Saksassa, mutta ei hänen kuningaskunnassaan. Se mies ei tule kauan sellaista sietämään.
— Oo! huudahti puhelias sihteeri upottaen jälleen kädet hiuksiinsa ja vedellen niitä sormiensa lomitse ikävöivän kiihkoisasti. — Oo, Johannisberger! Oo! ja hän siristeli nauraen pieniä, välkkyviä silmiään kuin nauttisi jo tuota himottua nektaria.
— Huomaatte kyllä, jos huoneessa on avattu Johannisberger-pullo. Vielä lasi, olkaa hyvä. Tämä ei ole muuta kuin tuoksunsa menettänyttä Sassella-viiniä, kuin silkkaa vettä, mutta italialaiseksi viiniksi se kyllä menettelee. Suokaa anteeksi suorapuheisuuteni, hyvä herra, mutta niin se on, Italiassa ei osata valmistaa eikä juoda viiniä.
— Eikö edes juodakaan?