Don Marina odotti ehkä että hän tarjoutuisi lopettamaan pelin hänen kanssaan; mutta tätä tarjousta ei tullut. Silloin donna Marina viittasi oikealla kädellään vastapäätä olevaa tyhjää tuolia, ollenkaan liikuttamatta päätään. Silminnähtävästi tuo käsi ei sanonut »pyydän», vaan »sallin».
Silla tunsi itsensä raukkamaiseksi. Olikohan se tuo huoneeseen tulvinut hieno tuoksu, sama, jonka Silla oli tuntenut tulopäivänään taulugalleriassa, joka nyt pehmensi hänen ylpeytensä ja sanoi hänelle Marinan nimessä tuhansia vienoja asioita. Hän tahtoi kieltäytyä, mutta ei voinut.
— Pelkäättekö? kysyi Marina.
Silla otti tyhjän tuolin.
— Pelkään voittaa, neiti, vastasi hän.
Marina nosti silmänsä. Silla voi nyt melkein tuntea hänen kasvojensa lämmön; hän näki hyvin nuo suuret, kylmät silmät, jotka kysyivät yhdessä huulten kanssa:
— Minkä tähden pelkäätte voittaa?
— Sentähden, etten osaa tehdä itseäni ala-arvoisemmaksi kuin olen.
Marina kohotti tuskin huomattavasti kulmakarvojaan niinkuin toiset olisivat kohottaneet olkapäitään, katsoi hetken shakkilautaa pitäen etusormeaan kaarena leukaa vastaan ja sanoi:
— Minä aloitan.