Hän ojensi kätensä ja antoi sen riippua hetken nappuloiden päällä.
Kapea valojuova, joka tunkeutui sisään raollaan olevien luukkujen lomista, välkkyi vallattomilla hiuksilla, kalpealla poskella, hienon hienolla korvalla, pienellä, ilmassa riippuvalla kädellä, jonka se väritti ruusunpunaisen läpikuultavaksi, ja näytti kauniin, rauhallisen, peliin vaipuneen olennon. Silla ei ollut noin rauhallinen, hän ajatteli tahtomattaan Marinaa katsellessaan, että olisi tahtonut suudella ja purra. Donna Marina otti valkean talonpojan ja heitti sen noppamaljaan.
— Luuletteko todellakin, ettette ole ala-arvoisempi? sanoi hän.
— En tiedä, kuinka te pelaatte, vastasi Silla tehden vedon juoksijallaan.
Marina naurahti lyhyen, metallisen naurun katsellessaan vastapuolen juoksijaa ja sanoi:
— Näettekö, että minä sen sijaan tiedän, kuinka te pelaatte. Te pelaatte varovasti. Pelkäätte menettävänne ettekä voittavanne.
Tällä hetkellä tohtori raoitti ovea ja nähtyään, että peli oli täydessä menossa, pysähtyi. Marina ei näyttänyt huomaavan häntä. Tohtori sulki uudelleen hiljaa oven.
— Mitä nyt teette? jatkoi Marina virkeämmällä äänellä. — Miks'ette lähetä ulos kuningatarta? Miks'ette tee rehellistä hyökkäystä?
— Minä en hyökkää. Minulle riittää puolustaa itseäni, ja vakuutan teille, markiisitar, että voin tehdä sen aivan hyvin. Minkä tähden tahdotte, että hyökkäisin?
— Sentähden, että silloin lopettaisin pikemmin.