— Ihanaa! huudahti komendööri Finotti nojautuen kaiteeseen, — ihanaa, mutta liian autiota. Kuinka aikanne kuluu tässä erakkomajassa, markiisitar?
— Se ei kulu ollenkaan, vastasi Marina.
— Mutta täällä kai on läheisyydessä edes joku pesty ja kammattu ihmisolento, jonka kanssa voi vaihtaa pari sanaa.
— On yksi, maalattu.
Hän osoitti tohtoria, joka seisoi pylväskuistin portailla kuunnellen suu auki Vezzan ja Steineggen erittäin vilkasta keskustelua. Silla pysytteli syrjässä katsellen pihan suihkulähdettä.
— Mutta, väitti Finotti vastaan, — Cesarella on aina vieraita. Nytkin, minusta näyttää…lisäsi hän, ääni täynnä salaisia kysymyksiä ja katsellen nuorta naista, joka työnsi ulos alahuulensa mitään vastaamatta.
— Kuinka ihmeessä hän on Cesaren ystävä? kysyi komendööri puoliääneen.
— En tiedä.
— Minä kuitenkin kadehdin häntä.
— Minkä tähden?