— Kaikki seisovat! huomautti kreivi astuen tällä hetkellä insinöörin, asianajajan ja virkavaltaisten maistraatinherrojen kanssa pylväskuistille. Rakas Steinegge, olkaa hyvä ja sanokaa, että tänne tuotaisiin tuoleja. Professori haluaa nähdä, voisiko ja millä tavalla laittaa säännönmukaisen sulun veden nousua vastaan; ja olisiko ehkä tarvis tehdä joitakin. Minä saatan häntä. Nämä herrat haluavat mieluummin jäädä tänne.
— Me sanomme jo ehkä hyvästi, sanoi eräs maistraatinjäsen.
— Mitä hittoa! vastasi kreivi. Teidän pitää toki tervehtiä sisarentytärtäni. Jos haluatte, professori…
Professori jakoi kiireesti hymyilyjä ja kädenpuristuksia viidelle kuudelle arvokkaalle maistraatinjäsenelle ja lähti kreivin kanssa.
— Nyt panemme karhut tanssimaan, kuiskasi Finotti donna Marinalle.
Mutta karhut eivät olleetkaan niin karhumaisia kuin hän kuvitteli. Kolme heistä, viransijaiset jäsenet ja pormestari, tunsivat itsensä tarpeeksi pitääkseen visusti suunsa kiinni. Toiset kaksi, todelliset jäsenet, olisivat voineet opettaa oveluutta herra komendöörillekin. Sukkelassa suunsoitossa he eivät olleet häntä ollenkaan huonompia, ottaen huomioon, että he olivat talonpoikia, rikkaita ja lihavia, mutta oikeita kuokan ja auran varresta lähteneitä. — Olemme tyhmiä maalaisia, sanoi yksi heistä. Heillä oli erittäin hieno vaisto ivan suhteen.
Puhuttiin luonnollisesti paperitehtaasta. Finotti maalasi suurin piirtein, kuin luudalla, niitä teollisuuden ihmeitä, joita saataisiin nähdä, ja satumaisia voittoja, joita seutu tulisi tehtaasta saamaan. Nuo kaksi myönsivät nyökäytellen päitään kaikesta voimastaan ja hangaten käsiään polviinsa.
— Kylläpä maailma on tullut teräväksi! sanoi vanhempi heistä.
— Ja me pysymme aina yhtä pyöreinä, vastasi toinen. — Elleivät meitä hiukan höylää.
— Niin, rikas kunta! sanoi Finotti.