— Kiitos, ystäväni. Kun olette sen lähettänyt, niin ilmoittakaa siitä minulle osoitteella poste restante, ja pankaa mukaan avain, jonka jätän vielä teille siltä varalta, että olisin unohtanut jotakin.

— Tahdotteko todellakin lähteä näin?

— Juuri näin tahdon lähteä. Ja tiedättekö, mitä olen kirjoittanut kreiville? Olen kirjoittanut hänelle, että meidän mielipiteemme ovat niin kovin erilaiset, etten voi vastaanottaa hänen tarjoamaansa työtä; ja välttääkseni epämieluisia selvittelyjä sekä vaaraa myöntyä, lähden tällä tavalla pyytäen häneltä anteeksi ja vakuuttaen hänelle kiitollisuuttani. Kirje on tyyliltään kohtelias, mutta sisällöltään hävytön ja saa hänet varmasti suuttumaan minuun. En kehtaa syyttää tuota toista; kirjoitin hänelle, mutta revin sitten kirjeen; hän kyllä ymmärtää, että olen tahtonut vastata särkemällä yhdellä iskulla ne siteet, jotka ovat aiheuttaneet häpäisemiseni. Toivon kaikkien muidenkin ymmärtävän sen.

— Tuon naisen tähden! raivosi Steinegge nyrkkejään puristellen.

— Mutta te ette tiedä kaikkein pahinta, sanoi Silla hiljaa. — Te ette tiedä kuinka paljon raukkamaisuutta minussa on. Tahdon sanoa sen teille. Ajatuskin painaa huuleni tuon naisen olkapäätä vastaan, huimaa minua ja panee väristykset kulkemaan ihossani. Onko se rakkautta? En tiedä, en luule sitä; mutta Jumala auttakoon minua, ellei minussa ole vielä jokin kesyttämätön voima, jolla voin tukahduttaa tuskan ja vihan. Siitä kiitän Jumalaa! Niin, niin se on! Se ihmetyttää teitä, ymmärrän sen, mutta niin se on. Kuitenkin, olen mies, kurjan veren täytyy totella minua, menen pois. Puristakaa kättäni, enemmän, syleilkää minua.

Steinegge ei saanut suustaan muuta kuin kolme tukahdettua huudahdusta, syleili Sillaa synkän näköisenä kuin vihollinen ja myrskyisen hellästi kuin isä, veti sitten taskustaan vanhan, rikkinäisen sikarikotelon ja tarjosi sitä molemmin käsin ystävälleen. Tämä katsoi häntä ihmeissään.

— Antakaa minulle omanne, pyysi Steinegge.

Silloin toinen ymmärsi ja veti hänkin taskustaan vielä vanhemman ja repaleisemman sikarikotelon. He vaihtoivat ne äänettöminä. Ennen lähtöään Silla heitti vielä viimeisen katseen, kiihkeän tervehdyksen hengessään äitinsä muistoille. Hänestä tuntui siltä, kuin enkeli rukoilisi hänelle Jumalan apua toisiin, vielä vaikeampiin koettelemuksiin, jotka olivat vielä kätkettyinä tulevaisuuden hämärään. Hän meni ulos pihalle erään alakerroksen ikkunan kautta. Hän ei antanut Steineggen saattaa itseään, ojensi hänelle vain vielä kerran kätensä ja kuljettuaan varpaillaan petollisen hiekkakäytävän poikki nousi hitaasti sypressien varjostamia portaita pysähtyen tummien, vinojen varjojen kohdalla, jotka leikkasivat kuin suuret halkeamat kuun valaisemia kivilohkareita.

Sitten hän kääntyi katsomaan vanhaa, vakavaa rakennusta, josta hän nyt lähti inhimillisten otaksumien mukaan ainiaaksi. Hän kuunteli vesisuihkun heikkoa valitusta pihalla ja suuren suihkulähteen vakavaa ääntä portaiden päässä. Molemmat kutsuivat häntä, edellinen yhä heikommin, jälkimmäinen yhä äänekkäämmin. Hän ei enää voinut nähdä erästä ikkunaa, mutta katseli katon kulmausta, joka peitti häneltä tuntemattoman huoneen, ja kuvitteli sen mielessään pienimpiä yksityiskohtia myöten intohimoisen voimakkaasti ja nopeasti. Hän hengitti todellakin sen tuoksuvaa lämpöä, näki kuun säteen pilkistävän idänpuolisesta ikkunasta ja heittävän valojuovansa lattialle, hipaisevan tyhjien vaatteiden lainehtivaa joukkoa, kimaltelevan maahan pudonneella neulalla ja korkean kengän kiilloitetulla kärjellä, luisuvan valkealle vuoteelle ja loistavan kapealla, hienolla kädellä, johon se vihdoin kuoli lähettäen heikon hohteen ylös paljaalle käsivarrelle. Tässä hänen mielikuvituksensa hämmentyi, hermostunut kouristus laajeni hänen rinnastaan yli koko hänen olentonsa, ja hän lähti kiireesti kulkemaan päästäkseen tuosta tuskasta.

Ei ihme, että hän kulki harhaan. Ei totisesti ollut helppoa löytää noiden monien samankaltaisten viinitarhojen välissä kiemurtelevien polkujen seasta sitä, joka vei ristikkoportille. Silla valitsi yhden, joka kulki hiukan liian alhaalta. Hän huomasi erehdyksensä, kun pitkän matkaa kuljettuaan näki sen laskeutuvan alas järvelle. Hän ajatteli, ettei kaiken lopuksi ollut varma, löytäisikö avaimen, joka tavallisesti, mutta ei aina, pantiin muurin halkeamaan, ja muisti nyt, että siinä lähistöllä piti olla toinenkin portti, jota viinitarhan työväki käytti. Hän löysikin sen todella. Ympäröivä muuri oli puoleksi murtunut ja jasmiinipensas viereiseltä niityltä työnsi oksiaan sen koloista. Silla oli pian toisella puolella, vähän matkan päässä maihinnousupaikasta, johon niityn työmiehet laskivat veneensä järveltä palatessaan. Tuosta maihinnousupaikasta lähtee tasainen polku, joka yhtyy alempana V…n maantiehen, lähestyen silloin tällöin järven rantaa, väliin taas painuen pensaiden ja pienten muurien väliin, leikaten joskus jonkin ruohoisan, harvan oliivipuun taittaman mäenrinteen. Kävellessään Silla koetti pakottautua ajattelemaan tulevaisuutta, elämää täynnä uhrauksia ja ankaraa työtä, joka häntä odotti. Hän kirosi yötä ja sen himokkaita ääniä ja hekumallista kuuta kirkkaalla taivaanlaella. Hän painoi palavan otsansa oliivipuun runkoa vastaan tietämättä itsekään mitä teki. Tuo raaka ja kylmä kosketus virkisti ja rauhoitti häntä kuin viileä metalli. Hän lähti kulkemaan kiireesti, sillä salamat leimahtelivat jo yössä. Itäisellä taivaalla isot, mustat pilvet alkoivat lopultakin liikkua, levenivät vuoria kohden, työnsivät taivaalle paisuneita huippujaan, jotka aaltoilivat kuin raivoisa vuoksi koettaen saavuttaa kuun ja lähettäen hiljaisuudessa yhtämittaisia salamoita sen pakenevaa valoa kohti. Yht'äkkiä Silla pysähtyi ja kuunteli.