— Ja teidän täytyy ennen kaikkea sanoa minulle, vastasi Marina kuohuen, — onko tuo ylevä toimi, jota tänä yönä harjoitatte, teidän tavallinen ajanvietteenne vai palveletteko sillä enoani!
— Kuinka alhaisten ihmisten joukossa olettekaan elänyt, neiti? Tämäkö on teidän aateluutenne? Silloin voin vannoa, että minun aateluuteni on suuremman arvoinen; ja minulla on syytä toivoa, että nimeni mainitaan kunnioittaen, kun teistä ei ole enää muistoakaan jäljellä!
Seisoen ulkonevalla kallionkielekkeellä, miehekäs otsa paljastettuna,
Silla hallitsi venettä ja edessään värisevää naista.
Marina ei tahtonut antaa hallita itseään, hän löi raivon vallassa vettä airollaan. — Jatkakaa, huusi hän, — toinen näytös! Mutta muuten on halpamaista pitää minua tässä väkivalloin.
Silla heitti ketjun luotaan. — Menkää, sanoi hän, — menkää, vain, jos teillä on sydäntä siihen. Mutta tietäkää, etten näyttele huvinäytelmää, vaan synkkää draamaa, jonka toinen näytös on teille yhdentekevä.
— Ah, mutta ei ensimmäinen? kysyi Marina päästäen airot ja pannen käsivartensa ristiin rinnalle.
— Toinen näytös, jatkoi Silla välittämättä tästä keskeytyksestä, — ei tule tapahtumaan täällä. Olkaa rauhassa; tästä yöstä lähtien ette ole näkevä enää dramaa ettekä sen päähenkilöä. Jos olette epäillyt sydämenne viattomuudessa ja epäitsekkyydessä, että minä olisin jotakin enemmän kuin ystävä sille miehelle, jonka sisarentytär ja perijä te olette, niin rauhoittukaa, tuskin olen enää hänen ystävänäkään, sillä vain muutama minuutti sitten olen salaa kuin pahantekijä ainiaaksi jättänyt hänen vieraanvaraisen talonsa, jonka jossakin kylmässä ja hämärässä nurkassa tuo alhainen epäluulo on pilkistänyt esiin. Jos te taaskin olette pelännyt, tässä Sillan ääni vapisi, — jotakin onnetonta suunnitelmaa donna Marina di Malombran ja Corrado Sillan suhteen, niin olette siinä suuresti erehtynyt. Jos kreivi olisi puhunut minulle siitä, olisin heti tukahuttanut hänessä tämän harhaluulon, sillä te olette liian paljon alapuolella sitä ylevää sydäntä, jota odotan ja joka halveksii, niinkuin minä itse, rikkautta ja valtaa. Ja nyt, markiisitar, minulla on kunnia…
-— Vielä sana, huusi Marina lähestyen häntä sivulta pari kertaa airoilla vetäisten, sillä itätuuli kuljetti purtta hiljaa poispäin. — Teidän valtava draamanne ei kelpaa. Haluatte antaa siinä itsellenne sankarin osan. Vallan helppoa, mutta on arvostelijoitakin, herra Silla. Mistä olette keksinyt tuon naurettavan jutun, että minä olisin luuloteltu perijätär? Ettekö ole koskaan huomannut, minkä verran välitän enostani? Ja kuinka uskallatte puhua suunnitelmista minun persoonani suhteen? Luuletteko minun välittävän siitä, mitä te enoni kanssa satutte ajattelemaan tai puhumaan?
Sillävälin »Nuoli» eteni uudelleen tuulen kiihtyessä. Marina vetäisi taas kerran airoillaan ja kääntyi katsomaan Sillaa. Pursi kulki hetken tuulta ja laineita vastaan, jotka kuohuivat kölin alla, ja kääntyi sitten kohta tuulen työntämänä vasemmalle sivulleen. Kuunvalo pimeni nopeasti. Kiitävät pilvenhattarat olivat saavuttaneet sen ja kulkivat nyt sen ohitse; nyt saapuivat suuret pilvenröykkiöt, joihin se kokonaan hukkui, näyttäen isolta, punertavalta lyhdyltä, joka on juuri sammumaisillaan lumituiskuun.
— Minkä tähden? huusi Silla.