Sanat hävisivät aaltojen äkilliseen riehuntaan hänen ympärillään.
Ankara tuulenpuuska viskasi »Nuolen» kivelle, jonka päällä hän seisoi.
— Astukaa alas! huusi hän kumartuen ja tarttuen purren laitaan, ettei se törmäisi kalliota vastaan.
— Heti paikalla!
— Ei, työntäkää pois, soudan kotiin!
Vaikka he olivat niin lähekkäin, että olisivat voineet koskea toisiinsa, oli heidän vaikea ymmärtää toisiaan. Laineet, jotka yht'äkkiä olivat kasvaneet hirvittävästi, pauhasivat korviasärkevästi jymisten. Tanssivan purren peräsin, ketjut ja airot kolisivat. Silla heittäytyi veneeseen, työnsi sen rannasta epätoivoisin sysäyksin ja putosi itse pohjalle. — Peräsimeen! huusi hän tarttuen airoihin. — Selälle! Tuulta vastaan! Marina totteli, istuutui häntä vastapäätä ja veti peräsimen nuoria. Nyt oli taivas kokonaan pimentynyt, ei nähnyt enää eteensäkään. Aaltojen mylvintä kuului kivikkorantaa ja matalia muureja vastaan. Siinä olikin vaara. »Nuoli» liukui liian nopeasti, se kohotti keulansa aallon harjalle halkaisten sen mahtavin iskuin, sukelsi korkeampiin kuin tikarin terä, jolloin kuohuva aallon harja ryntäsi sisään virraten aina perään asti. Kun Marina kuuli veden virtaavan purteen, nosti hän kiireesti jalkansa ja pani ne Sillan jalkojen päälle. Samassa hirmuinen salama leimahti yli koko taivaan, valaisi valjun veden ja vuoret, joilla voi nähdä joka kiven, jokaisen tuulen pieksämän kasvin. Hiukset tuulessa liehuen Marina katsoi Sillaa salamoivin silmin. Oli jo taas pimeä, kun Silla tunsi katseen polton sydämessään. Ja nuo pienet jalat painoivat hänen jalkojaan, painoivat kovemmin perän kohotessa, luisuivat sitten pois ja takertuivat häneen uudelleen. Airot taittuivat. Hän tempasi esille toiset, jotka olivat purressa, souti mielettömästi, sillä, yö, riehuvan luonnon äänet, tuo polttava kosketus ja odottamaton katse sanoivat hänen olevan raukkamaisen. Ja salamat näyttivät hänelle joka hetki tuon naisen tuossa värähtelevänä, kasvot ja rinta häneen päin taivutettuina. Mahdotonta! Hän teki äkillisen ponnistuksen, nousi ja muutti toiselle penkille lähemmäksi keulaa.
— Minkä tähden? kysyi tyttö.
Hänen äänessäänkin oli liikutusta, kuin myrskyn sähköä.
Silla oli vaiti. Marina nähtävästi ymmärsi, eikä toistanut kysymystään. Salamain valossa näkyi tiheä valkoinen harso lännessä, se oli rankkasade V…ssä. Se ei kuitenkaan lähestynyt, ja tuulen ja laineidenkin raivo alkoi vähitellen laimeta.
— Voitte kääntää, sanoi Silla väsyneellä äänellä — Palatsi on tuolla.
Marina ei kääntänyt heti, hän näytti epäröivän.