— Odottaako kamarineitinne?
— Odottaa.
— Palaamme sitten takaisin kappelin luokse. Kymmenen minuutin perästä on järvi taas tyyni; minä nousen siellä veneestä.
— Ei, sanoi Marina, — Fanny ei odota minua. Hän nukkuu.
Marina käänsi »Nuolen» palatsia kohden. Ei kumpikaan puhunut enää. Kun he saapuivat palatsin laiturille, oli jo valoisampaa ja tuuli oli kokonaan tyyntynyt, mutta aallot pauhasivat vielä muureja vastaan, niin että airojen loisketta ei kuulunut.
Myöskin Sillan veri alkoi tyyntyä. He soutivat pylväskäytävän alitse.
Sen näkeminen palautti hänet jälleen hänen ylpeään kylmyyteensä.
— Te sanoitte tänä aamuna, etten tunne teitä, sanoi hän. — Sen sijaan tunnen teidät erittäin hyvin.
Marina luuli ehkä, että hän tarkoitti kohtausta kappelin luona eikä vastannut.
— Katsokaa, että se menee sisälaituriin, sanoi hän hetken äänettömyyden kuluttua. — Minä lasken nuorat…
Silla antoi purren luisua varovasti sisään. Heidän soljuessaan hitaasti sisäänkäytävään, vastasi Marina hiljaa: