"Jätetäänpä minun sonettini rauhaan", vastasin minä. "Italiassa pidetään paremmista runoista kuin se.
"Muuten ei puutu niitäkään, jotka sanovat, että pitäisi liittää uusi sisällys vanhaan muotoon, mutta se on erehdys, koska uuden sisällyksen tulee luoda itselleen uusi muoto, ja uusi sointunsakin."
Violet ajatteli hiukan, punastui ja ottaen pääni käsiensä väliin, kuiskasi:
"Minä rakastan sinua aina niin kuin nyt, mutta kasvoni vanhentuvat kerran ja ääneni, joka sinua nyt niin miellyttää, ei olekaan enää suloinen. Mitä sinä sitten teet?"
"Älä ajattele sitä milloinkaan", vastasin. "Silloin en enää ole kyllin hyvä kirjoittamaan uusia runoja, vaan toistelen näitä joka päivä."
Sitten tein pilaa siitä kuinka me vanhoina kuhertelisimme. Violet pahastui, osaksi totisena, osaksi piloillaan ja sanoi, että minä olin hävytön kyynikko, joka löysin kaikessa naurettavaa, että se oli häntä ensin miellyttänyt minussa, koska naiset ovat niin hupsuja, että rakastuivat ilkeihin miehiin, mutta ett'ei häntä enää miellyttänyt nähdä minua sellaisena.
"Olin minäkin kerran", sanoi hän sitten, "sarkastinen sinulle, mutta nyt en ole enää."
Hän taisi naurahtaa niin sanoessaan, sillä sitä hän oli hyvin usein vieläkin. Hän osasi hienosti hymyillen virkkaa pieniä, pistäviä sanoja, jotka tunkeutuivat ihoon kuin piikit. Hän tunnusti sen, mutta väitti siinä suhteessa aina taistelevansa pahaa taipumustaan vastaan selittäen, että voimakas onnentunne, tunne siitä, että hän rakasti ja sai vastarakkautta, aiheutti sen, ett'ei hän huomannut asioitten naurettavia puolia.
"Siis", sanoi hän, "ei tuo tietoisuus tekojemme naurettavaisuudesta voi olla mitään hyvää, se ei voi sopeutua onnen ja lemmen yltäkylläisyyteen. Sinähän koetat myöskin kadottaa sen, eikö totta?"
Hän nauroi vieläkin nähdessään kärsivän, melkein säikähtyneen ilmeen kasvoillani ja kysyi minulta oliko tuon unhottaminen niin vaikeaa. Vastasin myöntävästi ja hän huomautti, että minä, taiteilijana, saatoin päästää tunteeni valloilleen teoksissani, ilman ilkeyttä.