"Olisiko minun sitten parempi", sanoin minä, "hillitä tunteitani niissäkin?"
"Ehkäpä", vastasi hän puoliääneen. "Tuskinpa yleväaatteiset kirjat koskaan esittävät naurettavaa."
Väitin kiivaasti, ehkäpä liiankin kiivaasti, että se ei pitänyt paikkaansa, ja koetin sen perusteella puhdistaa itseäni ilkeyden tahrasta sanoen, että kun olin ivallinen, tuotti se minulle voimakkaan hyvän tuulen tunteen.
"Ole ivallinen itsellesi", sanoi Violet. "Löydätköhän minussa koskaan naurettavaa?"
"Mikä rikos!" vastasin huoaten. "Pelkäänpä ett'en löydä."
XLI.
Seuraavat säkeet ovat luultavasti kirjoitetut muutamia päiviä Heidelbergissä olomme jälkeen, koska muistelen sepittäneeni ne majatalon ikkunan ääressä, juuri kuun noustua, muistaakseni puolen yön jälkeen. Kuu nousi vasemmalla, punertavana ja sirpinmuotoisena, toisella puolen Rheiniä, Ingelheimin yläpuolella. Vinot, kultaiset säteet väreilivät virran mustalla pinnalla.
"Tiedätkö", sanoin Violetille seuraavana aamuna Stehlein kuullen, "tänä yönä on Niebelungien aarre löydetty."
Sanoin sen niin uskottavalla äänellä, että rouva Stehleltä että pääsi ihmettelevä ohoh!
"Minä olen löytänyt sen", jatkoin. "Ja miss Yves saa sen kokonaan."