Annoin hänelle seuraavat säkeet:
Nouseva kuuhut kultaa mustan virran vahdon. Rikkaan, loistavan aarteen aalloista ryöstää tahdon.
Kuohuvi Rhein, ja vankat
poppelit rannoilla värjyy.
Tuulet mun eelläni entäin
vinkuen, tempoen ärjyy.
Hukkuneen välkkyvän korun,
pyhän Rheinin kätkevi vesi.
Lauluni sieltä sen noutaa
Kullaksi kulmillesi.
Tummat aallot ne suree
mennyttä aarrettaan;
Valkeelta otsaltas enää
sit' ei riistetä milloinkaan.
Aioimme sinä aamuna mennä Bingeniin ja sieltä laivalla Mäusethurmille saakka. Meidän piti tavata toisemme satamassa. Violet oli mennyt sinne tuntia ennen maalaamaan harjoitelmaa vedestä ja taivaasta. Hän otti runoni ja kiitti minua pitkällä katseella, sill'aikaa kun Stehlet katselivat hänen työtään.
"Violet on jo kuvannut ja te tulette kuvaamaan meidän Rheinimme", sanoi rouva Stehle.
"On hänkin sen kuvannut", kuiskutti Violet.
"Minäkö?" huusin hämmästyneenä.
"Näyttepä olevan", sanoi rouva Stehle kysyvästi hymyillen.