Sitten kysyi hän uudelleen, puhuisinko minä, jos hän kuolisi, hänestä kenellekään, eikä antanut minulle rauhaa, ennen kuin selitin, että kärsisin paljon siitä, jos en avoimin sydämin voisi puhua hänestä jollekin, joka mielellään kuuntelisi minua. Tarkoitin silloin teitä, rakas ystävättäreni.
"Onhan sinulla Emma Stehle", sanoi hän.
"Niin, Stehle-parat", huudahdin vaihtaakseni aihetta. "Minun mielestäni he saavat olla liian paljon yksin."
Nousimme paikoiltamme keulassa ja menimme heidän luokseen perään. Violet alkoi jutella Emma-rouvan kanssa ja ystäväni Paul piti minulle pitkän esitelmän viinitarhoista, jotka harvalehtisinä, aivan heinämäisen alastomina ja väriltään harmaan keltaisina olivat jokseenkin surkean näköisiä vehmaiden metsien rinnalla kukkuloilla.
Oberwaldissa olin näkevinäni pienikasvuisen, tutun henkilön nousevan laivaan keppeineen ja sateenvarjoineen. Erottauduin seurueesta ja menin puristamaan hyvän ystäväni Topler vanhemman kättä otettuani tarkan selon, ett'ei Topler nuorempi ollut mukana. Hän alkoi, tunnettuaan minut pitää kunnon schwabilais-luonteensa mukaista melua ja minun oli vaikea hillitä häntä, koska miss Yves oli laivalla, enkä halunnut, välttääkseni kaikkea liikutusta, että he tapaisivat toisensa.
"Mustasukkaisuutta, mustasukkaisuutta!" sanoi hän. "Olette oikeassa: hänhän oli rakastunut minuun."
Hän kertoi minulle olleensa Oberwaldissa tapaamassa erästä tuttua maalaria, ja että hän oli käynyt katsomassa sekä Kissaa että Hiirtä (pari linnan raunioita) ja nyt oli hän matkalla erään rouvan luo Kreutznachiin ja aikoi nousta pois Bingenissä. Hän tunsi Nürnbergin tapahtumat hyvin vaillinaisesti ja kysyi kuinka me olimme täällä. En ollut kysynyt häneltä mitään professorista, vaan hän sanoi olevansa jokseenkin tyytyväinen veljeensä, enempää selittämättä.
Sillävälin oli taivas mennyt pilveen ja äkillinen sadekuuro aiheutti suuren sekamelskan laivalla. Kiiruhdin Violetin luo, mutta hän oli jo mennyt katon alle. Portaat olivat niin täynnä ihmisiä, että minun täytyi luopua yrityksestäni päästä alas ja pakenin Toplerin suunnattoman, vihreän sateenvarjon alle. Hän tunsi Rheinin ulkoa, mutta oli siitä huolimatta yhtä innostunut siihen kuin nuorukainen, joka näkee sen ensi kertaa. Hän nojasi laivan kaiteeseen, pitkä nenä ilmaa imien, nauraen innostuksesta sateesta huolimatta. Hän kyseli olinko ollut tässä, olinko ollut tuossa paikassa. Neuvoi minulle Violetillekin sopivia huvimatkoja ja sai minut lupaamaan, että kävisin hänen kanssaan Drachenfelsissä Siebengebirgellä. Kerroin, että olin aikonut käydä Wetzlarissa Goethe-muistojen vuoksi, mutta silloin synkkenivät hänen kasvonsa.
"Ei, ei", sanoi hän äkkiä. "Älkää menkö Wetzlariin."
"Miksi", kysyin hämmästyneenä.