"Mitä pahaa siinä olisi?"
"Ei se maksa vaivaa", sanoi Topler ja alkoi puhua minulle Rheinsteinistä, jonka liput ja sateen syömät tornikkaat muurit näkyivät terävällä vuoren huipulla taempana vasemmalla rannalla Assmannshausenia vastapäätä. Minun vanhan ystäväni käytös tuntui minusta omituiselta, enkä osannut selittää sitä muuten kuin arvelemalla, että Topler nuorempi oli Wetzlarissa. En ollut vielä puhunut Violetille tästä huviretkestä ja päätin itsekseni olla virkkamatta siitä mitään.
Topler nousi pois Bingenissä. Juuri ennen kuin taas läksimme liikkeelle lakkasi sade ja koko ylimenon aikana Bingenistä Rüdesheimiin hymyilivät taivas ja Rhein loistavassa päivänpaisteessa. Violet oli onnellinen, hän laski leikkiä ja nauroi, kun minä puolestani en tuntenut itseäni iloiseksi: minulla oli jotain sydämelläni, enkä tiennyt mitä.
XLIII.
Nyt alkaa kärsimysten aika, josta kerron kauhulla ja samalla halukkaasti. Minusta on kuin matkustaisin rautatiellä. Äsken juuri kuljettiin hitaasti läpi laajan laakson, jossa suloisen surumieliset ja hymyilevät näköalat vaihtelivat; nyt tunkeilevat äkkiä uhkaavat vuoret ympäri junan, joka jouduttaa ja kiihdyttää pakoaan hurjana pelosta. Ja eikö todella se kausi, jossa nyt elän ja joka seuraa edelläkerrottuja tapauksia, muistutakin kulkua Alppien jylhimpien solien läpi? Tulenhan minä päivänpaisteesta, hymyileviltä tasangoilta ja metsäisistä laaksoista tähän kaikuvaan pimeyteen, jonne joku voima on minut suin päin syössyt. Viivyn siellä rauhatonna, hätäisesti odottaen ulospääsyä, en tiedä milloin, en tiedä minne, mutta ainakin takaisin päivänpaisteeseen.
Nyt istun mietiskellen Assmannshausenin aseman pienessä odotussalissa. Kolme päivää St. Goarin matkan jälkeen nousimme Niederwaldille Stehlein ja heidän Mainzista tulleiden tuttaviensa kanssa. Oli sunnuntai ja me kohtasimme paljon iloisia ihmisiä, jotka tulivat metsistä kantaen kukka- ja lehtikimppuja. Naisilla oli niitä käsissään ja rinnoillaan, miehillä hatussa. Kansallismuistomerkin luona, josta vain jalusta oli valmis, lauloi eräs ryhmä isänmaallista laulua, joka kuului uskonnolliselta. Kaukainen raju-ilma uhkasi, enkä koskaan unohda sitä vaikutusta minkä musta taivas Ranskan puolella, suuri virta allamme, ihmisten puheen sorina ja tuo vakava, juhlallinen laulu teki. Violet oli matkustanut hevosen selässä, sillä siihen aikaan ei vielä ollut rautatietä Rüdesheimistä muistomerkille. Minusta näytti, että ratsastus oli rasittanut häntä, vaikk'ei hän tahtonutkaan myöntää sitä. Metsästyslinnalta, mistä aloimme laskeutua alas pitkin vuoren toista rinnettä, aina Assmannshauseniin saakka, jossa aioimme nousta Rüdesheimiin menevään junaan, käveli hän jalkasin nojaten käsivarteeni. Hän pysähtyi usein ja nojasi minuun vain olkapäällään; kuinka suloiselta tuo kosketus tuntuikaan, niin harvinaista kuin se olikin! Kysyin usein oliko hän väsynyt, sillä mäki oli hyvin jyrkkä. Hän vastasi joka kerran kieltävästi ja hymyili hiukan surunvoittoisesti. Lopuksi hän ei vastannutkaan kysymykseeni. "Rakastan sinua", sanoi hän. "Rakastan sinua niin. Ole minun aurinkoni, minun kaikkeni tässä elämässä. Voi kuinka surisin, jos en saisikaan olla vaimonasi!"
Hänen sanansa liikuttivat ja pelästyttivät minua enemmän kuin saatan sanoa. Miksi puhui hän noin? Nyt heti en voinut saada sitä selville tovereittemme vuoksi, jotka olivat iloisia. Kunnon saksalaisten tapaan olivat he keränneet suuren joukon kukkia ja kilpailivat nyt nauraen ja riidellen, kuka ehtisi tarjoamaan niitä Violetille. Hän oli huomannut alakuloisuuteni ja koetti tuoreella iloisuudella hälventää surullisten sanojensa vaikutusta minuun. Saavuimme näin, Herra ties milloin, synkkään Assmannshausenin kylään, syvälle, harmaiden viiniköynnösten peittämään laaksoon, jonka rinteitä myöten olimme laskeutuneet. Virtakin on siellä kuohuinen, mykkä ja vihamielinen. Violet ja minä menimme asemalle, vaikka oli vielä tunti junantuloon, toiset läksivät maistamaan seudun kuuluisaa, punaista viiniä.
Hän kertoi minulle heränneensä äkkiä viime yönä tuntien itsensä sairaaksi, melkeinpä hengettömäksi. Se oli mennyt hyvin nopeasti ohitse, mutta hänen mieleensä oli jäänyt aavistus suuresta vaarasta, joka toisella kertaa saattaisi olla turmiollinen.
Rohkaisin häntä niin kuin voin ja hyväilin häntä. Hän nosti kasvonsa, katsahti minuun ja sanoi hymyillen: "Nyt sinä olet kalpeampi kuin minä." En osannut vastata muuta kuin tyhmänlaisen: "Ei." En voinut päästää ääntäkään. Vähän sen jälkeen kuiskasi Violet, että hänen täytyi sanoa minulle toinenkin asia. Mikä? Hän ei puhunut enempää, en voinut aavistaa niitä hän tarkoitti, mutta rintaani koski.
"Eilen illalla", sanoi hän painunein päin; "sain kirjeen…"