Hän mainitsi henkilön, jota oli kerran rakastanut. Kun kuulin tuon nimen sillä tavoin lausuttuna, tunsin kateellista tuskaa ja heitin irti hänen kädestään, jota olin pitänyt omassani. Hän tarttui jälleen siihen huoaten syvään.
"Älä tee niin", sanoi hän hiljaa. "Älä pakota minua vihaamaan häntä!"
Minua harmitti oma käytökseni ja pyysin sitä anteeksi.
"Tiedäthän", vastasi hän surullisen viehkeästi, "että sinä olet kaikkeni maailmassa, että minä olen osa sinusta."
Sitten kertoi Violet rohkaistuneena, että tuo mies oli osoittanut kirjeen Nürnbergiin, eikä näyttänyt tietävän mitään hänen nykyisestä asemastaan. Hän oli kovin onneton, kaikki hänen aikomuksensa olivat epäonnistuneet ja hän oli nyt voimaton ja toivoton. Hän kääntyi nyt Violetin puoleen pyytäen ainakin säälin sanaa, sanoen, että omantunnon vaivat vääryydestä Violetia kohtaan kiusasivat häntä enimmän. Lopuksi; kysyi hän, ei tosin suoraan, vaan kiertämällä, oliko Violetin sydän vapaa, vai ei.
Kuuntelin vaieten Violetin kertomusta, arvellen, että hänen yöllinen taudinkohtauksensa ja surullinen ilmeensä johtuivat tuosta kirjeestä. Kärsin ja koetin olla näyttämättä sitä, joko ylpeydestä, tai käsittäen, ettei minulla ollut syytä eikä oikeutta valittaa. Kun hän vaikeni, en kysynyt mitään, paitsi että mistä kirje oli tullut. Toivoin vain, ett'ei siitä enää puhuttaisi, pidin parempana olla tietämättä tuon miehen olinpaikkaa, karkoittaa hänen kuvansa nykyisyydestä, siinä määrin kuin mahdollista oli. Violet ponnisti taas voimiaan sanoakseen, että hän ei voinut säälistä jättää vastaamatta sellaista kirjettä. Kateellisessa mielikuvituksessani tunsin, että hänen sanoihinsa sisältyi päätös, jossa hän, vaikka vastoin mieltänsä, olisi pysynyt minunkin mielipiteestäni huolimatta. Kuvittelin, että vaikka hän rakastikin minua, oli hänestä naisten tavoin mieluista, että tuo toinenkin rakasti häntä, ja tuo epäilys kiusasi minua. Onneksi ei Violet antanut minulle aikaa sanoa mitään epämiellyttävää, vaan jätti minulle vastauksensa, joka hänellä oli mukanaan. Siinä oli ankaroita ja tarkasti punnittuja säälin sanoja järkeviä neuvoja ja se loppui seuraavalla tavalla:
"Sydämeni kuuluu nyt, ja on ikuisesti kuuluva miehelle, joka rakastaa minua niin kuin minä häntä, syvimmällä rakkaudella. En koskaan voi kylliksi kiittää Jumalaa siitä, että hän on satuttanut elämämme yhteen. Olen tavallani paratiisissa, sillä en enää voi tulla onnettomaksi, tapahtukoon mitä hyvänsä. Jos teidän käytöksenne minua kohtaan on vaikuttanut nykyiseen tilaani, älkää suinkaan olko pahoillanne."
"Olkaa vahva ja muistakaa, että minä rakastin teitä, jos se voi auttaa teitä pysymään oikealla tiellä."
Nuo viimeiset sanat pilasivat mielestäni edellisten hyvän vaikutuksen ja pyysin Violetia pyyhkimään ne pois. Hän suostui siihen hymyillen suloisen suopeasti, kuin se, joka myöntyy ystävyydestä, eikä vakaumuksesta, ja kun olimme palanneet Rüdesheimiin pyysin Violetia lähettämään kirjeen sellaisenaan.
Hän antoi minun tehtäväkseni viedä se postiin. Näin silloin, että se oli osotettu Wetzlariin ja ymmärsin Toplerin neuvon.