XLIV.

Tästä hetkestä aikain sekautuu tunteeseeni katkera ja jäytävä kärsimättömyys. En uskonut olevani mustasukkainen kenellekään, mutta kateuden tuli paloi kuitenkin sielussani, vaikka se olikin ottanut kärsimättömyyden muodon. Tein kaikkeni jouduttaakseni häitä. Koetin vielä, vaikka turhaan, saada Stehlet hyväksymään suunnitelmani, että kirkolliset menot toimitettaisiin Rüdesheimissä, ja siviilivihkiminen Italiassa. Violet olisi suostunut siihen mielelläänkin, mutta hänestä oli vastenmielistä toimia vastoin isäntäväkemme mielipiteitä, koska Stehlet pitivät häntä aivankuin tyttärenään, ja sai minutkin luopumaan siitä. Niin päätettiin, että kirkollinen ja siviilivihkiminen tapahtuisi elokuun viidentenä kolmatta päivänä, mikä tavallisten sääntöjen mukaan oli lyhin mahdollinen aika. Häiden jälkeisestä ajasta tiesimme varmasti vain sen, että lokakuun puolivälissä menisimme Roomaan, viettääksemme siellä ainakin talven, vapaina asettumaan sinne varsinaisesti, jos se meitä miellyttäisi, muutaman kuukauden koeajan jälkeen. Elokuun viidennestä kolmatta päivästä lokakuun puoliväliin oli kaikki epävarmaa. Violet puhui minulle kerran Schwartzwaldista, yksinäisestä mökistä aaltoilevilla niittymailla, sinisen Tonavan rannalla, Willigenin ja Donaueschingenin välillä. Ehdotin hänelle Veneziaa ja hän suostui heti, ei ainoastaan tehdäkseen minulle mieliksi, sanoi hän, vaan myöskin sievistelyhalusta, koska minä en siellä, kiitos gondolien, niin hyvin huomaisi hänen vajavaisuuttaan. Hän jatkoi sanoen tulevansa mielellään Veneziaan minun vaimonani, muuten häntä pelottaisi, sillä sellaisen vaikutuksen se oli jättänyt häneen. Hän ei tahtonut antaa tarkempaa selitystä, väittipä jo sanoneensa liikaakin. Sitten nojasi hän kasvonsa olkapäähäni ja kuiskasi, että kaikki selviäisi Veneziassa. Usein muistellessani hänen kuolemansa jälkeen sitä vaikutusta minkä nämä sanat, tuo kevyt kosketus ja lämmin henkäys olkapäälläni minuun tekivät, ajattelin, että Jumala, erottaessaan meidät niin pian, tahtoi estää meitä liian voimakkaan tunteen tuottamasta sokeudesta, intohimosta, joka minua sisäisesti jäytämällä ei olisi jättänyt sydämeeni sijaa yhdellekään ihmisolennolle, ehkäpä ei Jumalallekaan. Kenties siitä olisi kehittynytkin sellainen intohimo, jollei rakastettuni olisi osannut, voimakkaampien tunteenpurkausten jälkeen johtaa minua, huomaamattani, paremmin hillitsemään tunteitani. Minä, joka tuntiessani hänen henkäyksensä kadotin silmieni valon intohimosta, olin kuitenkin sama, joka Heidelbergissä olin suudellut hänen lämpöistä, tuoksuvaa tukkaansa, melkein uskonnollisella, rauhan täyttämällä hartaudella. Kuinka kurjia me ihmiset olemmekaan, joka hetki outoja itsellemme, ja kuinka halpa onkaan inhimillinen ylpeys, joka raivostuu tästä syytöksestä! Illalla me kumarrumme maahan, aamulla me kohoamme taivasta kohti, emme osaa rakastaa, emmekä tahtoa samaa aamusta iltaan, vaikka ylpeä suumme niin puhuukin. On oikein tunnustaa, että jos henkemme pimenemisen syy joskus onkin tuntematon meille itsellemme, teemme taas toiselta puolen pahaa aivan tahallamme, tapahtukoon se sitte vaikka ajatuksissamme, silmänräpäyksen aikana.

Olin aina rakastanut Violetia koko voimallani, mutta kun ylevämmät tunteeni tällä hetkellä melkein vaikenivat ja minut valtasi kuume, joka vei unen ja levonkin, tulin sen tuottaman häiriön vuoksi mustasukkaiseksi tahtomattanikin.

On kyllä totta, että olin sanonut Violetille "suo anteeksi", ja inhimillinenkin anteeksianto puhdistaa, mutta Violet oli tässä suhteessa liian vaatimaton eikä tahtonut löytää aihetta anteeksipyyntöön.

Kun keskustelimme Stehlein kanssa häämatkastamme, sanoi Violet, että hänestä oli ikävää lähteä Saksasta Kölniä näkemättä. Stehle ehdotti heti, että tehtäisiin huvimatka Kölniin. Ehdotus ei miellyttänyt minua, koska kaikki, paitsi Violet oli minulle samantekevää ja minusta oli epämieluista menettää taas kahden päivän aikana nuo suloiset hetket, jotka vietimme kahden Violetin kanssa. Mutta Violet näytti tulevan niin iloiseksi tästä aikeesta, että minä olin onnellinen voidessani uhrata hänen tähtensä ihanimman ilonikin.

XLV.

Viimeisiä miellyttäviä muistojani on tuntematon ruskeatukkainen, tavattoman kaunis nainen, joka nousi laivaan Bonnissa. En enää varmasti muista hänen kasvonpiirteitään, mutta varmasti oli mahdotonta olla ihailematta hänen hurmaavaa ihanuuttaan, hänen vilkkaita, puhuvia ja intohimoisia silmiään. Melkein kaikki matkustajat olivat sisällä, heihin luettuina Stehletkin, eikä kannella ollut muita kuin Violet ja minä. Niinpä alkoi kaunotar katsella minua kuin saalistaan viettääkseen aikaansa matkalla tullen yhä julkeammaksi huomatessaan, että minä ja toverini kuuluimme yhteen. Tämä oli ensimäinen ja viimeinen kerta, kun näin Violetissa jotain kateuteen vivahtavaa. Häntä se harmitti ja nauratti samalla kertaa. Hyvin innoissaan nauroi hän itselleen ja puhui halveksien tuosta naisesta arvellen häntä joksikin kiertäväksi muotikauppiaaksi hänen hienon vaatetuksensa vuoksi. Hän nauroi tunnustaessaan, ett'ei pelännyt mitään minun puoleltani, vaan että tuollainen töllistely harmitti häntä; nauroipa hän vielä sille ylpeydelle ja taisteluhalulle, joka hänessä sillä hetkellä tahtomattaankin paloi. Minusta oli tuo hänen mustasukkaisuutensa niin uutta ja suloista, että minä kiihotin sitä, vaikenemalla, tai kiittämällä toisen kauneutta ja hienoutta. Hän huomasi sen pian ja koko juttu loppui siihen, että nauroimme molemmat täydestä sydämestämme siksi kunnes Kölnin tuomiokirkon suunnattomat tornit kohosivat eteemme näköpiiristä sumuisella virralla, keskellä alastonta, matalaa maisemaa.

Kölnissä viivyimme puolitoista päivää. Jos te, rakas ystävättäreni, joskus käytte pyhässä, kuunvaloisessa Kölnissä, menkääpä Pyhän Gereoneen haaveelliseen kirkkoon ja rukoilkaa sen puolesta, joka siellä ollessaan oli niin iloinen ja onnellinen ja nauroi niin tavattomasti esipihan veistetylle munkille, että tuntee melkein tunnonvaivoja sen tähden. Menkää myöskin Pyh. Pietarin luostariin, joka on niin musta vihreän puutarhan keskellä, ja poimikaa sieltä kukkanen muistoksi siitä, että Violet virkosi sen tyynessä rauhassa siitä kauhuntunteesta, minkä Rubensin kamala taulu kirkossa oli jättänyt häneen. Menkää lopuksi Museoon ja katselkaa, eräässä ensikerroksen salissa, Wilhelm Kölniläisen madonnan henkimäisiä käsiä. Ne nähtyänne voitte sanoa nähneenne Violetin kädet. Emma rouva sanoi löytäneensä saman yhdennäköisyyden kasvoissakin, mutta vanhan maalarin piirtämät jumalaiset kasvot olivat paljon pehmeämmät ja salaperäisemmät, niiden luonne oli aivan toinen kuin Violetin kauneuden, jonka nykyaikainen ajatustapa ja kätketty tunne oli muovaillut.

"Minun mielestäni," sanoi herra Stehle sattuvasti, "ei tuo madonna ole miss Yves'in näköinen, mutta sillä on hänen äänensä."

Palatessamme Kölnistä pysähdyimme Königswinteriin ja nousimme illalla Drachenburgiin. Stehlet osoittivat huudahduksilla ja eleillä innostustaan katsellessaan loistavaa, omituista linnaa, tornin huippuja terävine kärkineen, pihoja, rappuja, marmori- ja pronssikoristeisia parvekkeita, sananlaskuja ja muistolauselmia, jotka puhuttelivat aurinkoa ja tuulia, syvää Rheiniä, joka kaartui leveänä taivaanrannalla idässä ja lännessä. Se oli kuin näky nykyaikaisen käsitystavan innostamasta muinaisuudesta, jonka runoilija oli veistänyt kiveen tässä suuressa yksinäisyydessä, kaksisataa metriä joen pintaa ylempänä. Violet oli mykkänä ihastuksesta. Hän istui takasivun oven edessä, aivankuin lepuuttaen katsettaan Drachenfelsin takaa nousevien kukkuloiden keilanmuotoisilla, vihreillä huipuilla. Hän selitti, ettei hän voisi heti kohta ihailla muuta, ja ett'ei hän sen vuoksi tahtonut nousta huipulle, jossa vanhan linnan rauniot olivat. Kuitenkin tahtoi hän, että ainakin minä kiipeisin sinne. Stehlet, jotka jo ennestään tunsivat rauniot, päättivät jäädä Violetin luo. Herra Stehle meni tarkastamaan lähempää pronssieläimiä, jotka lepäsivät ulkoterassilla, ja Emma rouva alkoi kopioida muistikirjaansa linnan lounaiskulmassa olevia kirjoituksia. Kun läksin, oli Violet yksin. Hänen vieressään oli maassa mosaikkikirjoitus: