Kolmeen päivään ei minulla ollut tilaisuutta puhutella rouva Yves'ia. Hän oli aina potilaansa kanssa! He kulkivat hiukan aikaa edestakaisin tai istuivat yhdessä kastanjien alla. Hän tervehti minua aina lempeän vakavasti, eikä pyrkinyt keskustelemaan kanssani, yhtävähän kuin minä hänen kanssaan. Ainoastaan katseemme kohtasivat toisensa tuon tuostakin, ja minusta tuntui, että minun läsnäoloni miellytti häntä. Hänen miehensä läsnäolon aiheuttama pidättäväisyyskin tuntui minusta suloiselta. Joskus luki hän sairaalle sanomalehtiä ääneen. Silloin olin minäkin lukevinani ja istuuduin niin lähelle, että saatoin kuulla hänen äänensä. Saatoin joskus kuulla sen soinnusta, että hän huomasi minun kuuntelevan.
Ruusuvettä käyttävä kaunotar jutteli usein ystävällisesti mrs Yves'in kanssa, sanoipa muutamia sanoja äreälle puolisollekin. Koetin lähestyä häntä saadakseni ainakin välillisesti kuulla jotain rouva Yves'istä, mutta olin huomaavinani viimemainitun katseesta, ett'ei se miellyttänyt häntä. Olin onnellinen siitä ja vältin häntä siitä lähtien.
Rouva Yves'illä oli kaksi balkongilla varustettua huonetta rakennuksen läntisen siiven toisessa kerroksessa. Illalla oli hän miehensä kanssa lukusalissa yhdeksään saakka; sitten menivät he yhdessä ylös. Silloin läksin minäkin, ottaen mukaani katseen tai tervehdyksen kuin aarteen ja viivyin ulkona niin kauan kuin ikkunoissa oli valoa. Luulin usein näkeväni hänen varjonsa balkongilla, mutta lyhytnäköisyyteni ja metsäin ja vuorien varjot estivät minua saamasta täyttä varmuutta. Kuinka tuskallista valon äkillinen sammuminen hänen huoneestaan minusta oli, kuinka sydämeni ja mielikuvitukseni minua silloin kiusasivat, sitä en enää tahdo ajatellakaan. Koko olotilani oli vaihtelua tuskan ja autuuden välillä, joka sitoi minut yhä kiinteämmin häneen, ja yhä selvemmin tunsin, että hänkin ajatteli minua. S. Nazaro'n niityllä olimme eronneet kylmästi tervehtien, ja sen jälkeen en ollut puhunut sanaakaan hänen kanssaan. Minusta tuntui kolmen päivän kuluttua, että kun ensi kerran saisimme olla yksin, puhelisimme keskenämme kuin rakastavat.
Neljännen päivän iltapuolella kohtasin hänet hotellin rapuissa. Hän tervehti minua niin rauhallisesti, että kaikki unelmani haihtuivat samassa silmänräpäyksessä. Sitten kysyi hän hymyillen, olinko suuttunut hänelle. Vastasin, että pysyin syrjässä, kun näin hänen puuhailevan puolisonsa kanssa, enkä tahtonut häiritä. Rouva Yves punastui syvästi ja vastasi, että hän kyllä oli huomannut sen ja kysyi vain piloillaan. Sitten lisäsi hän tahtovansa kysyä minulta kirjoistani ja muista italialaisista kirjoista. Niin sovimme, että tapaisimme toisemme viideltä kastanjien alla.
VI.
Olin kuumeessa kärsimättömyydestä, ja puoli viisi olin jo sovitulla paikalla. Tiesin että rouva Yves tulisi yksin, sillä hänen miehensä oli ollut hyvin sairas yöllä ja oli jäänyt vuoteeseen. Hän tulikin yksin muutamia ijäisyyden pituisia minuutteja yli viisi. Hän oli puettuna eleganttiin, taivaansiniseen, pitseillä koristettuun pukuun ja hänen kaulassaan riippui ketju ja korvissaan renkaat pienistä, roomalaisista kultarahoista. Hänen kaulansa kauneus ei koskaan ollut näyttänyt niin täydelliseltä, kasvonsa niin hienopiirteisiltä kuin nyt. Kädessään oli hänellä nidos Leopardia. Pidin velvollisuutenani heti tiedustella hänen puolisonsa vointia. Hän punastui taas ja vastasi niin hiljaa, ett'en sitä kuullut.
Hän tahtoi tietää, oliko novellini Luisa elävä henkilö. Vastasin ett'ei, vaan että hänessä oli piirteitä ja viivoja monesta todellisesta henkilöstä. Tätä menettelytapaa ei hän ymmärtänyt: hän arveli että siitä pakostakin syntyisi yksilöllisyyttä vailla oleva luoma, joka kokonaisuutena vaikuttaisi epämääräiseltä ja väärältä. Hän yhtyi kuitenkin selitykseeni, että luonnossakin saattoi tavata sellaista, että jokainen meistä muistuttaa toistansa jonkun piirteen tai vivahduksen puolesta, ja että näitten piirteiden ja värien taitava yhteensulattaminen juuri on taiteilijan hienoin ja vaikein tehtävä. Jokapäiväisistä äänistä on muodostettava sointu, jossa on erilaisia intervalleja ja oma, omituinen kaikunsa.
"Se on totta", sanoi hän. "Sitä en ole tullut ajatelleeksi. Mutta luuletteko, että tuollaisen Luisa'n tosiaan voisi löytää? että on olemassa henkilö, joka ei saata rakastaa kahta kertaa?"
"Kyllä, hyvä rouva."
"Minä en usko. Minulla on sata kertaa vähemmän ihanneuskoa kuin teillä."