Arvasin heti, että mies oli Wetzlarista. Hänkin huomasi minut ja arvasi kuka minä olin.
Violet ymmärsi hänen silmiensä välähdyksen ja kääntyi puoleeni:
"Tässä hän on," sanoi hän ja lisäsi hymyillen: "tule!" nyökäten päällään, ja katsoen minua niin hellästi ja iloisesti, että kaikki mustasukkaisuuteni haihtui ja olin kohta paikallani, hänen vieressään.
"Eräs tuttavani Nürnbergistä, Herra ———", esitteli Violet. Sitten sanoi hän nimeni ja lisäsi, "sulhaseni." Samalla otti hän käsivarteni, nojasi siihen ja tervehti vierasta päällään ojentamatta kättään.
"Hyvästi, herra. Voikaa hyvin!"
Luulin ensin, että mies aikoi vastata terävästi ja valmistauduin vastaamaan. Hän hillitsi kuitenkin itsensä, kumarsi liioitellun kohteliaasti ja iroonisesti ja lähti sitten pois pitkin askelin heiluttaen hattuaan kädessään.
Violet veti minua toiseen suuntaan puristaen kovasti käsivarttani. Stehlet vetäytyivät hämillään syrjään ja jättivät meidät kahden. Luulin tukehtuvani kiihkosta, en voinut sanoa sanaakaan, saatoin vain käsivarteni liikkeillä vastata hänen puristukseensa. "Rakas, rakas", sanoi Violet minulle hellästi, puoliääneen, katsellen minua hätäisin silmin. "Oi, kuinka rakastan sinua! Tiedätkö, että olet minun kaikkeni? En voisi enää luopua sinusta, enkä tiedä kuinka saatoin vastustaa sinua niin kauan. Kärsitkö, armas? Kärsitkö vielä? En tahdo, että kärsit. Olenhan minä sinä."
Vastasin, että olin kiihoittunut, ja kuinka en olisi? Mutta ett'en kärsinyt, sillä tiesinhän, kuinka syvästi hän minua rakasti. Tunsin, että äänessäni oli vieras sointu ja koetin tehdä sen luonnolliseksi onnistumatta. Jatkoin, että pelkäsin hänen puolestaan, pelkäsin, että hänen terveytensä kärsisi tuosta kolauksesta.
"Ei toki", sanoi hän. "Minä voin hyvin, todellakin hyvin."
Olin tyhmä ja sokea, kun en nähnyt hänen ponnistelevan sankarillisesti hillitäkseen itseään ja salatakseen tilaansa minulta. Muutaman askeleen päässä Königswinteristä pysähtyi hän ja näytti minulle hehkuvaa aurinkoa, joka laski suurien poppeleiden taa, kylmällä, talvisella taivaalla.