"Ah, täällähän te olettekin", sanoi Stehle. "Kun kuljin Hotel Kraussin ohi olin näkevinäni yksinäisen varjon tulevan kadulle majatalon puutarhasta ja luulin sitä teiksi."
Tuo varjo Hotel Kraussin luona hämmästytti ja harmitti minua. "Oh, se oli kai vain joku haaveileva ulkomaalainen", sanoi Stehle.
Hän esitti vieraan minulle ja kiiruhti sitten hakemaan vaimoaan näyttääkseen vieraamme hänellekin tässä asussa. Emma rouva nauroi hänelle vasten kasvoja ilman muuta. Violet tuli myöskin kohta, mutta ei häntä, eikä minuakaan naurattanut herra Stehlen merkeistä ja eleistä huolimatta. Puolen yön aikaan kutsuttiin meitä illalliselle herra Bröhlin, minun todistajani, suureksi hämmästykseksi. Hän rohkaisi lopulta luontonsa ja kysyi minulta salaa, vietettäisiinkö häät todella, vai oliko kaikki vain hänen parhaan ystävänsä keksimää hauskaa pilaa.
Illallinen ei ollut erittäin hauska huolimatta herra Stehlen hupaisesta kertomuksesta yöllisestä käynnistään herra Bröhlin luona. Violet ja minä emme voineet syödä ja liian monet valot synnyttivät sitä paitsi ankaran kuumuuden. Avoimista ikkunoista näkyi tiheitä salamoita, kuului ukkosen synkkä jyrinä. Lopuksi joimme isännän mainiota Rüdesheimeriä ja Emma rouva, joka oli kuullut tarinan Eichstädt'in metsässä juodusta Rüdesheimeristä pyysi minua lausumaan nuo Luiselle sepitetyt säkeet. Stehle huomautti, että minun pitäisi muuttaa ensimäinen säe seuraavasti:
Sinulle, nuori morsian, juon viinin tään.
Ja sepittipä hänkin runollisen tervehdyksen Violetille. Sitten tahtoi hän pakoittaa herra Bröhl-paran laatimaan runon minulle. Tämä kielteli voimainsa mukaan väittäen, ettei hän ollut mikään runoilija.
"Mutta Herran tähden!" huusi Stehle. "Nosta lasisi ja huuda, eläköön sulhanen ja juo sitten!" Bröhl nosti lasinsa, mutta silloin kajahti peloittava jyrähdys, Bröhl pudotti lasinsa, viini roiskui ympäri, Emma-rouva kirkaisi, Stehle melusi neljän edestä ja minun onneton todistajani oli kuin kivettynyt. Violet nauroi sydämensä pohjasta ja minä tunsin selittämätöntä iloa sen johdosta. Minusta tuntui, että tuo kirkas nauru karkoitti hänen sielustaan surun viimeisenkin varjon.
Puoli yhden tienoissa alkoi sataa ja olimme tilanneet vaunut ainoastaan kirkolta asemalle. Läksimme heti kirkkoon välttääksemme uhkaavan rankkasateen. Emme menneet Hotel Kraussin kautta ja sen vuoksi en voinut nähdä oliko Stehlen keksimä varjo yhä siellä. Sitäpaitsi olisi minun sateen vuoksi ollut vaikea erottaa mitään. Kirkko oli vielä suljettuna ja me saimme odottaa yli viisi minuuttia sateessa, joka nyt juoksi virtanaan. Ei sielläkään ollut ketään.
Kun viimeinkin sain polvistua Violetin viereen hämärässä kirkossa, pelkäsin, ett'en kyllin nöyrästi osannut kiittää Jumalaa siitä, että hän oli antanut minulle yössä kuulemani sanan lihassa ja veressä; pelkään, että tunsin hiukan ylpeyttä ajatellessani pitkää, kärsivällisyyden ja voiman avulla voitettua taistelua. Violet taas rukoili hartaasti pää penkkiin painettuna, ja kun astuimme kohti alttarin valoja sanoi hän rukoilleensa voimia tehdä minut oikein onnelliseksi.
Nyt alkoi vihkimätoimitus. Ennen kuin vastasin saksaksi papin kysymykseen, sanoin "si" ["kyllä">[ italiaksi ja minä luulin kuulleeni Violetinkin huulilta hiljaisen si-sanan. Tästä lähtien olimme sama henkilö ja samoin tuntein kunnioitimme kaukaista, rakasta Italiaakin, minun äitiäni. Vaunut lähestyivät jyristen ja pysähtyivät oven eteen. Pappi sanoi meille gratulor, gratulor tervehtien molemmin käsin. Tarjosin käsivarteni vaimolleni ja niin poistuimme, Jumalani, kuinka onnellisina!