Violetin tavarat olivat asemalla, mutta vaunuihin noustessaan muisti hän, että hän oli unohtanut muutamia avaimia huoneeseensa. Rüdesheimin asema oli Stehlen huvilasta tultaessa toisessa päässä kaupunkia ja katolinen kirkko on melkein keskivälissä. Ei ollut paljon aikaa menetettävänä, koska matka-arkut täytyi jättää kuljetettaviksi. Stehle tarjoutui hakemaan avaimet yhtyäkseen meihin asemalla. Suostuimme siihen. Satoi yhä rankasti.
Kirstuja oli paljon ja asemamiehet jokseenkin unisia. Kysyttiin kärsivällisyyttä ennenkuin kaikki oli järjestyksessä. Sillä aikaa kun minä puuhasin tavaroitten kanssa, olivat Violet ja Emma rouva kahden odotushuoneessa, sillä he olivat lähettäneet herra Bröhlin kotiin. Kohta kuulin Stehlen äänen, kun hän naureskeli näitten kanssa helisyttäen avaimia. Hän kiiruhti heti minun luokseni kehuen toimineensa nopeasti, ja kun hän tuli lähemmäksi, kuiskasi hän: "Olkaa varuillanne, Bingeniläinen on täällä!"
Ensin aioin mennä ulos puhuttelemaan häntä. Olin puhuvinani Stehlelle kuitista, jota pidin kädessäni, ja kysyin oliko hän asemalla.
"Ei", vastasi hän. "Näin hänen soittavan Hotel Krassin ovikelloa. Hän epäilee kai jotain ja haluaa ottaa selvän asioista." Hengitin kevyemmin. Toivoin, että avaamiseen, kyselemisiin ja vastailuihin kuluisi aikaa. Viiden minuutin kuluttua saapuisi juna ja minä toivoin pääsevämme lähtemään ennen kuin hän ehtisi asemalle, siten peittääkseni jälkemme.
"Nyt jätämme teidät", sanoi Stehle. "Jos tapaan hänet, pidätän häntä."
Palasimme naisten luo. Stehle otti vaimonsa käsivarren.
"Pelkään", sanoi Stehle, "että nuo ihmisparat eivät ehkä onnistu löytämään tyhjää vaunua. Jättäkäämme heille viisi kallista minuuttia yksin oloa varten."
Rouva avasi suunsa välttääkseen vastaan, mutta miehen paljon sanova käsivarren puristus sai hänet vaikenemaan. Ei hän eikä Violet ymmärtänyt tuollaista ajatuksen juoksua, ja Stehle ei jättänyt heille ajatusaikaa. Ehdin tuskin syleillä tuota verratonta ystävää ja sanoa hänelle pari kiitoksen sanaa. Hän kiiruhti tiehensä vaimoineen ja katosi sateeseen.
Kaksi minuuttia sen jälkeen saapui juna Asmannshausenista. Nostin Violetin ensimäiseen avonaiseen vaunuun, vaikka siellä jo olikin kaksi herraa, ja Violet epäröi katsellen kysyvästi minuun. Kuljimme molempien, oven ääressä seisovien matkustajien ohi ja sijoituimme osaston toiseen päähän. Äkkiä näin jonkun juoksevan ja kuulin huudettavan, "pian!" Varjo näyttäytyi ovessa, aikoi pistää päänsä sisään katsellakseen, mutta molemmat matkatoverimme lähettivät hänet edelleen sanoen, ettei ollut tilaa. Hän juoksi pois, junailijat huutelivat yhä: pian pian! lähtökello soi, juna lähti hiljalleen liikkeelle. Jumalani, tuo varjo! Hän oli siis päässyt pakoon Stehleltä? Oliko hän noussut junaamme, vai ei?
Violet ei ollut huomannut mitään. Hän riisui hattunsa ja hansikkaansa, ja kun vaunun lampun varjostin jätti meidät pimeyteen, nojasi hän päänsä olkapäähäni ja antoi kätensä minulle. Vähän väliä painoi hän ne hymyillen sydäntään vasten, katsoen tarkastelivatko matkatoverimme meitä ja sanoi minulle puoliääneen kun juna jo kulki nopeasti:
Tunnen rintasi sykkivän, lyövän, kuulen äänesi kutsuvan, soivan: "saavu, oi saavu."