Minä olin vaiti ja suutelin hänen hiuksiaan, hengitin hänen rakkauttaan, hänen henkeään ja ruumistaan.
Olimme ehkä kulkeneet parikymmentä minuuttia, kun juna hiljensi kulkuansa ja pysähtyi. Ääniä ei kuulunut, ovia ei avattu, katsoimme ulos. Olimme pysähtyneet keskelle autiota kenttää, lähelle pimeän, kohisevan Rheinin rantaa, luullakseni jonkun matkan päähän Erlachista. Toinen matkatovereistamme nousi ja puhutteli ohikulkevaa junailijaa ja hänen vastauksestaan kuulin fünf Minuten, viisi minuuttia. Matkustaja rupesi jälleen nukkumaan. Violet oli vain katsahtanut ulos ikkunasta, nojasi taas päänsä minuun ja kysyi pitikö hänen, sittenkuin pysähdyimme Stuttgartissa olla samassa puvussa, vai pidinkö enemmän siitä valkeasta liinahameesta, jossa oli reunukset valkeasta sametista, ja jota olin suuresti ihaillut. Olin juuri vastaamaisillani, kun ikkunamme puitteiden välissä näin kasvot, jotka pysyivät siinä hiukan aikaa ja katosivat sitten. Tunsin miehen, ja hypähdin ylös, puristaen kovasti Violetin käsiä; hän kääntyi heti ympäri. Mies oli jo kadonnut.
"Mitä nyt? kysyi hän.
"Ei mitään," vastasin.
"Ei, siellä oli jotakin, sano mitä se oli."
Hän oli nähnyt hämmästyksen ja suuttumuksen kuvastuvan silmissäni eikä tahtonut uskoa minua. Emme olleet yksin ja siksi ei hän voinut tutkia minua niin kiivaasti kuin olisi tahtonut. Hän puristi käsivarttani ja toisteli hiljaa englanniksi: "Sano, sano!" Vastasin, että olin luullut jonkin liikkuvan pimeässä, vaan ett'ei siellä ollut ketään.
Violet ei sanonut sanaakaan. Hän katseli minua kuitenkin niin levottomasti, kuin olisi pelännyt jotain. Juttelin hänelle valkeasta liinapuvusta, johon puettuna tahdoin nähdä hänet huomenna; ja tasareunaisesta valkonauhaisesta panamahatusta, joka sopi hänelle mainiosti tuon puvun kanssa. Hän ei vastannut sanaakaan, eikä hymyillyt, vaan katsoi minua yhä. Yht'äkkiä tarttui hän käsivarteeni molemmin käsin ja kuiskasi aina sama katse silmissään:
"Älä koskaan petä minua."
Molemmat matkatoverimme nukkuivat, minä kumarruin ja suutelin koko sielullani valittua vaimoani, joka tällä kertaa ei ymmärtänyt pitkän suuteloni tarkoitusta. Hän tuli jälleen iloiseksi ja nojautui taas olkaani, hymyillen.
Toinen juna kulki ohi ja me läksimme taas liikkeelle. Saavuimme neljännestunnissa Bieberichiin, jossa täytyi vaihtaa Wiesbadenin junaan. Tunsin, että minun tuli estää Violetia näkemästä tuota miestä, ettei hän saanut tietää hänen läsnäolostaan. Ja koska nyt oli mahdotonta paeta häntä, ei ollut muuta keinoa kuin hakea hänet ja pakottaa hänet luopumaan takaa-ajostaan. Sen vuoksi läksin ulos sanoen vaimolleni palaavani kohta.