Tapasin hänet viereisessä vaunussa, joka oli täynnä ihmisiä. Tuskin olisin tuntenut häntä, mutta hän huomasi minut ja tuli ulos. Puhuimme yht'aikaa ja minä kysyin häneltä hiljaisella mutta päättävällä äänellä mitä asiaa hänellä oli minulle ja vaimolleni; hän taas riidanhaluisesti, kasvot vääntyneinä kuin mielipuolella, miks'en ollut suvainnut vastata hänen kirjeeseensä. Vastasin, ett'en ollut pitänyt sitä tarpeellisena ja kielsin häntä kiusaamasta meitä tästälähin. Hän alkoi silloin puhua vihaisesti ja uhkaillen ja sanoi, ettei hän välittänyt mokomista vaatimuksista. Minä puolustin oikeuttani tehdä hänelle niitä, samalla kun hän kirkui, ettei hänen tapanaan ollut kiusata naisia, vaan että hän vaati hyvitystä minulta. Vastasin ett'en pelännyt häntä.
Junailijat käskivät ihmisiä nousemaan vaunuihin.
"Menkää!" sanoi mies kovaa. "Te saatte nähdä minut liiankin pian. Sen, minkä tahdoin sanoa salaa, sanon teille julkisesti, rouvanne kuullen, sinä päivänä ja hetkenä, jonka parhaaksi näen."
Käänsin hänelle selkäni ja nousin vaunuun. Molemmat matkustajat olivat menneet pois. Tapasin Violetin yksin ja käsitin kohta, että hän oli kuullut kaikki. Hän katseli minua, hengittäen raskaasti, ääneti, vääntynein kasvoin, jotka pelottivat minua, hän tarttui kaulaani ja kaatui minua vasten. Juna läksi liikkeelle. Istuuduin hänen viereensä tukien käsivarsillani rakasta, värisevää ja nytkähtelevää ruumista, suudellen vaaleaa päätä, joka lepäsi olkapäälläni, huohottaen ja vavisten itsekin, ymmärtämättä vielä, mikä kauhea asia, Jumalan käsittämättömän tahdon kautta, nyt tapahtui. Kutsuin: rakas! rakas! Hän ei vastannut. Hänen käsivarsiensa ote kaulani ympäri heikkeni, mutta niitä ei vielä voinut erottaa toisistaan. Silloin kohosin pystyyn laskeakseni hänet istuimelle: hänen päänsä liukui pitkin käsivarttani, kädet jäivät yhteen. Huusin turhaan valittaen junan jyristessä, kutsuin epätoivoisella äänellä Jumalaa, joka yksin saattoi kuulla minua. Polvistuin ja laskin hänet selälleen. Peitin hänen kasvonsa suudelmilla ja kyynelillä, kohottaen joka hetki kasvoni hänen liikkumattomasta ruumiistaan huutaakseni apua, pyytäen häntä kuulemaan, vastaamaan minulle. Hänen elottomat käsivartensa puristivat minua vielä, mutta nyt aloin kauhistuen peljätä, että hän kuolisi, ja pahoitin itseni huutamaan ja taas huutamaan. Minulla ei ollut enää ilmaa, ei ääntä voittamaan junan itsepäistä jyrinää, hakkasin nyrkeilläni kuin hurja pysäyttääkseni sen. Ja hänen kätensä eivät eronneet toisistaan. Suutelin hänen suutaan, olkapäitään, rintaansa. En olisi voinut suudella enempää, rakas lemmittyni, vaikka olisin ollut täysissä voimissani. Kun junan nytkähdykset saivat hänen päänsä, tai jalkansa liikahtelemaan, nauroin toivoen ja iloiten. Mutta hänen armaat kasvonsa tulivat kylmiksi, juhlallisiksi; en huutanut enää, kutsuin vain hellästi häntä.
Pitkän ajan kuluttua saavuimme Hasteliin. Huusin niin kovasti, että ovi avattiin ennenkuin juna oli pysähtynyt ja useita henkilöitä juoksi luokseni.
"Lääkäri", huusin ja kannoin yksin valittuni pois ihmisten keskitse toistellen: lääkäri, lääkäri! Laskin hänet sohvalle ensiluokan odotushuoneeseen. Silmänräpäyksessä oli se täynnä uteliaita. Joku tahtoi rohkaista minua sanoen, että rouva kyllä toipuu, toiset tulivat katsomaan ja poistuivat vaieten. Kun lääkärin tulo ilmoitettiin näin kahden herran tunkeutuvan olkapäitten välistä. Lääkäri astui sisään, läheni lepäävää ja katsoi hänen kasvojaan; salissa syntyi kuolon hiljaisuus. Minä katselin häntä pidättäen hengitystäni. Hän kohotti kulmakarvojaan sanomatta sanaakaan. Sitten koetti hän erottaa toisiinsa takertuneita käsiä, mutta minä pyysin häntä, enemmän katseellani kuin sanoilla, että hän antaisi niiden olla. Hän koetteli pulssia, kuunteli sydäntä ollenkaan ilmaisematta mitä hän ajatteli. Sitten hän pyysi vahakynttilää, jota ei ollut löytyä. Kun hän lähensi sen Violetin suuta kohden, en uskaltanut katsella, vaan peitin kasvoni. Silloin kuulin, että kaikki lähestyivät varpaillaan. Sitten seurasi syvä, pitkä hiljaisuus, sitten huokaus, hiljainen kohina monista poistuvista askeleista, sitten taas hiljaisuus.
Käsi kosketti minua. Avasin silmäni, mutta en nähnyt mitään. Lääkäri kysyi, oliko nainen vaimoni. Saatuaan myöntävän vastauksen, sanoi hän vain: "Mies parka!"
Polvistuin sohvan ääreen, kohotin hiljaa rakkaita käsiä. Asetin ne pääni päälle, kaulalleni, enkä liikahtanut enää.
Nyt se on lopussa. Olen sanonut kaikki.