Meitä kohti tuli muutamia naisia. Minun täytyi kumartua rouva Yves'iä kohti, olla lukevinani hänen kirjastaan kuullakseni hänen kuiskaavan vastauksen:
"Sitä minulla ei ole itsellenikään, ei elämää eikä toivoa."
Naiset istuutuivat lähelle meitä, emmekä enää voineet jatkaa keskusteluamme. Ehkäpä olimme sitä paitsi liian liikutettujakin puhellaksemme. Hänen kätensä vapisivat, hänen olkapäänsä ja rintansa kohosi ja laski.
Ja minä? Sydämessäni raivosi myrsky ja sumu peitti silmäni.
Rouva Yves'ille tultiin sanomaan, että herra tahtoi tavata hänet vielä ennen ateriaa. Hän viivytteli hetkisen, sitten hän nousi. Seurasin häntä vaieten majatalon ovelle saakka.
"Tahtoisin sanoa teille jotain", kuiskasi hän, ennenkuin erosi minusta.
"Mutta minä luulen, ett'ei minulla ole rohkeutta."
"Miksi?" huudahdin jännittyneenä.
Sitä hän ei selittänyt. Hän tervehti kuvaamattoman viehkeästi ja hänen katseensa lepäsi hetken otsallani. Jo edellisinä päivinä oli hän usein tarkastanut otsaani. Miksi? Se sai minut onnelliseksi ja hämilleni yht'aikaa. Oli kuin olisi hän pitänyt enemmän ulkonäöstäni kuin sielustani. Onko se mahdollista? En tiedä, mutta siltä minusta tuntui.
VII.
Tuskin oli ruokakello soinut, kun läksin ruokasaliin, vaikka minun oli mahdoton syödä. Hän tuli vasta aterian loppupuolella. Hän vaihtoi muutamia sanoja rouva B:n, ruusunaisen kanssa, ja katsahti äkkiä punastuen minuun päin, ikäänkuin olisin voinut erottaa heidän sanansa; mutta minä käytin hyväkseni heidän keskusteluaan saadakseni tarkastella häntä vapaasti ja olin niin vaipunut katselemaan hänen kasvojaan ja siroja käsiään ja kuuntelemaan hänen äänensä suloista sointua, ett'en ollenkaan tullut tarkanneeksi hänen sanojensa sisältöä. Hän katsahti vielä muutaman kerran minuun, mutta ehkä lyhyemmin kuin aikaisemmin päivällä. Kun ateria oli loppunut, katosi hän ja tuli puolen tunnin kuluttua jälleen alas. Hänen ystävättärensä ehdotti kävelyretkeä. Hän oli ehkä huomannut, että olin ennen ateriaa keskustellut rouva Yves'in kanssa, sillä kun he kulkivat ohitseni, sanoi hän ystävällisesti: "Tuletteko mukaan?" Rouva Yves ei sanonut sanaakaan, ei tehnyt merkkiäkään. Siitä huolimatta suostuin heti ja läksimme kävelemään pitkin vaihtelevaa polkua, joka vie Lanzo'on kastanjametsän läpi.