"Minä en voisi kiivetä haudallenne", sanoi hän hymyillen.
Aioin kysyä häneltä, toisiko hän minulle kuoltuani kukkasen, mutta olin niin liikutettu ett'en saanut sanaa suustani. Mrs Yves kysyi, tahtoisinko nytkin levätä tuolla ylhäällä, ja minä vastasin, ett'en sitä tällä hetkellä itsekään tiennyt. Odotin, että hän pyytäisi minulta selitystä siihen, mitä olin sanonut hänen äänestään — mutta sitä kysymystä ei kuulunut. Sen sijaan kysyi hän, olinko lauluissani ylistänyt tuota kalliota, ja ihmetteli, kun vastasin siihen kieltävästi. Hän vaati minua tekemään sen, ja minä lupasinkin kohta. Ei kumpikaan meistä lausunut sitä ilmi, mutta me ymmärsimme molemmat, että sen pitäisi olla hänelle omistettu.
Lyhyen vaitiolon jälkeen kuiskasi hän: "Tahtoisin niin mielelläni jonkun muiston oleskelusta täällä."
Äkillinen hätä ahdisti sydäntäni; kysyin, aikoiko hän kohta matkustaa pois.
"Kyllä", vastasi hän suloisen suruisasti. "Luulen, että matkustamme niin pian kuin se on mahdollista. Emme ole tyytyväisiä täällä."
Liikutus vei sanat suustani. Tuo luonnollinen ajatus, että rouva Yves matkustaisi pois, ei ollut tullut mieleeni; minusta tuntui kuin täytyisi kaiken pysyä tällaisenaan.
Luulen, että hän tunsi minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet minuun ja tahtoi lieventää sitä kysymällä vihdoinkin hiljaa, missä olin kuullut hänen äänensä. Tuo yksinkertainen kysymys tuotti ääretöntä iloa tällä hetkellä.
"Unessa", vastasin.
Hän kalpeni, sanomatta sanaakaan. Hän selaili taas Leopardiaan, mutta luulen, ett'ei hän lukenut. Pitkä hiljaisuus seurasi.
Sydämeni kolkutti, kun jatkoin. "Kahdesti olet kuullut äänenne unessa; ensi kerran monta vuotta, toistamiseen pari kuukautta sitten. Unet olivat raskaita, painavia ja teidän äänenne puhui elämästä ja toivosta. Enkä vain unissani, mutta elämässänikin olen tuntenut itseni onnettomaksi omasta syystäni, mutta olen aina vakavasti uskonut, että kuulisin oikean äänen, kohtaisin oikean henkilön."