Hän haki kirjastaan La Ginestra'n ja pyysi minua lukemaan runon, joka alkaa:
On luonne ylhäinen, ken luoda tohtii ikuisen katsehensa kaikkein kohtaloon, ja avoimesti totuutta tinkimättä tunnustaa tuskan, jok' on meille suotu, ja tilan kurjan, hauraan…
"Minä ajattelen," vastasin, "että haluaisin painaa Leopardin syliini, itkeä hänen kanssaan ja sanoa hänelle: Mikä runoilija, ja miten sokea oletkaan! Kuka on antanut sinulle tuon luonteen, joka niin ankarasti ja rajusti vastustaa ihmisten pahaa äitiä? Tuo sama paha äitikö? Ei! Oletko itse luonut sen itsellesi? En, en! Silloin täytyy sinulla olla hyvä isä ja tämä hyvyyden lähde, kuka se on? Tiedätkö, miksi hän on antanut sinulle sellaisen lahjan? Tiedätkö, mitä hän vaatii sinulta ja mitä sinulle valmistaa? Niin raukee koko sinun musta filosofiasi."
"Kuinka onnellinen te mahdattekaan olla", sanoi rouva Yves, "noin ajatellessanne. Minä en sitä voi. En edes luule, että ylhäisen luonteen omistaminen tuottaa onnea. Enkä usko minkään inhimillisen tunteen pysyväisyyteen. Minulle on kerrottu, että Leopardikin pelkäsi kuolemaa."
Huomautin hänelle hiukan surullisena, ett'en näin ollen voinut käsittää kuinka minun runoni oli voinut miellyttää häntä.
"Niin, mutta", sanoi hän, "se miellyttää minua suuresti! Minusta on mieluista uskoa että te olette oikeassa, että on todella sellaisia olentoja ja tunteita kuin teidän kuvaamanne. Sen vuoksi täytyisi minun olla varma, että ainakin te uskotte niihin, ja tahtoisin tulla vakuutetuksi siitä, että ihmiset eivät olekaan niin pikkumaisia ja kurjia, kuin he minusta näyttävät olevan; että tälläkin elämällä on arvonsa ja että maksaa vaivaa jatkaa sitä täällä tai toisessa maailmassa."
Riipuin hänen huulillaan himoiten voivani tunkea hänen sydämensä salaisuuden läpi. Luulin katseleväni myrskyisen rakkauden ja tappavan tuskani täyttämään menneisyyteen — ja kylmään, mykkään nykyisyyteen, jossa uuden elämän ensi kajastus välkkyi. Kun hän oli lopettanut, katselin häntä vaieten, en rakastajana, vaan epäilevänä ja tutkivana lääkärinä. Hän punastui kevyesti ja kysyi: "Mitä ajattelette minusta?"
"Että te olette sairas, ettekä saisi lukea Leopardia."
Hän vastasi hymyillen: "Te olisitte ankara lääkäri. Mutta näettehän, ett'en lue vain Leopardia, vaan myöskin kilttejä ja hyvämaineisia kirjoja niin kuin teidän."
Vastasin hänelle, että on jokseenkin yhdentekevää juoko hän myrkyn viinissä vai kahvissa. Sitten kerroin hänelle kuinka intohimoisesti itse olin jumaloinut Leopardia, sairaaloisesta kaihomielisyydestäni ja haudastani, jonka olin itselleni valinnut. Hän kuunteli jännitettynä, ja minusta tuntui, että hän nyt tutki minua, niin kuin minä olin vähää ennen tutkinut häntä. Hän tahtoi katsella kalliotani kiikarilla, jonka hänelle suuntasin. Kun asetin lasin silmäni eteen, kadotin suunnan, etsimme sitä yhdessä ja kätemme koskettivat siinä toisiaan. Rouva Yves tempasi äkkiä pois kätensä. Autuuden vavistus kävi lävitseni.