"Menkäämme!" sanoi toinen.
Aterian aikana käänsi miss Yves vain kerran katseensa minuun. Ennen jälkiruokaa nousi hän ja katosi. Oliko hänellä kiire lukemaan kirjettäni? Tai tahtoiko hän välttää minua? Ajatukseni seurasivat häntä: Nyt lukee hän, nyt on hän lukenut ja taisteli varjon kanssa sydämessään. Mikä tuskanhetki! Voittaako hän, vai vihamieliset valhekuvat? Oli kovaa olla siitä mitään tietämättä, merkkiäkään saamatta! Mutta olihan hän ottanut kirjeen. Minä sanoin itselleni, että tein väärin epäillessäni ja peljätessäni, että Jumala oli tehnyt pilaa minusta lähettäessään minulle unen ja hänet ottaakseen näin minulta kaikki takaisin.
Korkeaa kalliota vastapäätä istuen lopetin ajatuksissani runon, joka aamulla oli tulvinut sydämestäni:
Pimeys pitkä, katkera on poissa,
mut kaikkein raskahin on hetki tää;
Taas uusi nuoruus tulvii rinnassani,
siell' leimuu, riehakoi ja myrskyää.
Sa Herra, joka minun kuolla annat,
nyt voima suurempi suo lemmellein.
Siunattu kohtalo! Kuin pilviin aalto,
Sun luokses innoin pyrkii sydämmein
Tunsin, että onnellisena tai onnettomana rakastaisin kuolemaan saakka, ja siinäkin tietoisuudessa oli katkeraa onnea. Aina kun mieleni on intohimoisesti kiihottunut, väikkyy kuoleman aatos erimuotoisena edessäni. Kun olen läheisen, etenkin salaiseen katkeruuteen sekoittuneen luonnontunteen lumoissa, halajan sulautua kaikkeuteen; lempeni myrskyissä kaipaan korkeampaan maailmaan, elon ja valon maailmoihin jotka kuvastuvat sydämeeni ja jotka ovat toisenlaisia kuin maallinen valo ja elämä, niin paljon ylevämpiä.
Sinä iltana ei miss Yves enää tullut alas.
IX.
Seuraavana aamuna aikaiseen kuulin kaksien vaunujen pysähtyvän oven eteen. Mielessäni välähti arvelu ja kiiruhdin ikkunan luo. Näin vaunut ja tavarakärryt, joihin kantajat paraikaa latoivat matka-arkkuja.
Kun he olivat lopettaneet työnsä, astui eräs herra ja eräs nainen isännän ja viinurin seuraamina ulos. Tunsin kohta miss Yves'in.