Jäin hämmästyneenä ikkunaani ja katselin kaikkea tuota aivan kuin se olisi tavallinen lähtö, ikäänkuin se ei ollenkaan kuuluisi minuun. En kuitenkaan luule, että olisin voinut liikahtaa tai puhua. Miss Yves auttoi setänsä vaunuihin, kääri hänet hyvin vaippoihin ja peitteisiin ja katosi hetkeksi kastanjien väliin. Kun hän jälleen palasi, katsahti hän ikkunoihin ja istuutui sitten setänsä viereen. Kaikki tervehtivät ja vaunut vierivät pois.
Sanotaan, että onnessa on iloista muistella kurjuutta; mutta onnellisimpinakin hetkinä on minusta ollut tuskallista ajatella tätä. Ajatukseni palaavat siihen vieläkin. Äkkiä värähtää rinnassani, sitä ahdistaa lyijyinen paino, ja minä sanon itselleni: "Ei, ei!" Mutta ei ainoastaan minun ääneni puhu näin, ehkäpä en silloin sitä kuuntelisikaan; siellä kaikuu lemmittynikin ääni. Minusta tuntuu, että tuo suloinen ääni itkee. Minä tiedän, rakas, kuinka pahoillasi olet siitä mitä minä kärsin vastarintasi tähden, rakastaen sinua ja kuulen sinun nytkin sanovan ei, ei, niin kuin silloin kun syleilit minua tuskissasi. Siitä hetkestä en kerro.
Hän oli jättänyt kirjeen minulle. Jos vaeltaisin eksyneenä yön syvimmässä pimeydessä ja näkisin auringon yht'äkkiä kohoavan näköpiiristä, tekisi se minuun jokseenkin saman vaikutuksen kuin tutut kirjaimet tällä hetkellä. Minun ei tarvinne mainita kuinka sydämeni löi, ja kuinka vapisevat käteni eivät voineet avata kirjekuorta.
Violet kirjoitti: "Ette ole totellut minua, olette tuottanut minulle suurta tuskaa. Nyt tiedän, että se eli turhaa, ja että minun täytyy tehdä teille pahaa, vaikka Jumala tietää, etten tahtoisi loukata yhtäkään elävää olentoa, ja siinä suhteessa en eroita niitä, jotka toivovat minulle pahaa, sellaisista, jotka toivovat hyvää minulle. Kun te luette nämä rivit, olen jo kaukana.
"Jos rakastatte minua, älkää seuratko minua. Te kadottaisitte ystävyyteni ja kunnioitukseni: Oi, en tiedä kuinka selvittäisin teille vakaan tahtoni tässä suhteessa! Kuvittelen, että olisimme yhä yhdessä ja pyytäisin teiltä sanaanne: kun pyytäisin sitä hellyys äänessä, kyyneleet silmissä, voisitteko vastata kieltävästi? Ette! Minusta on kuin puristaisin kättänne, teidän vastatessanne: Kyllä! Minä lupaan sen!
"Sanotte, ett'en tunne tarinaanne, en untanne, enkä kohtaloa! Entä te? Tunnetteko te minun tarinani, minun kohtaloni? Te sanotte saattavanne minut uskomaan ihanteeseen. Uskonhan siihen, mutta tässä maailmassa sitä ei ole, se on toisaalla, ja on kauhea erehdys etsiä sitä täältä. Te kuvittelette, että olen ihanteenne, ja että olisitte onnellinen minun kanssani. Minä olen täydellisesti vakuutettu siitä, että te petätte itseänne! Te olette nähnyt unta, sen kyllä uskon; ja te uneksitte vieläkin. Oletteko edes nähnyt minut kunnollisesti? Tiedän ett'ei se nyt jäähdyttäisi tunteitanne, mutta sanokaapa: oletteko huomannut ruumiin vikaani? Te olette runoilija ja vastaatte, että te pidätte minusta sen vuoksi vielä enemmän. Mutta olisikohan se aina niin? Muuten en taistele sydäntäni vastaan oman heikkouteni, enkä pääasiallisesti teidänkään tähtenne.
"Te olette runoilija! Kuinka olisitte muuten voinut rakastua minuun niin lyhyessä ajassa? Minä tunnen teidät paljon kauemmin. Ehkä on minun ääneni teille, niinkun teidän runoutenne minulle, kuin musiikkia, joka synnyttää tosi iloa tai tosi kaihoa ja on kuitenkin epäilemättä vailla tarkoitusta; kun se vaikenee, vaikenevat nuo mitättömät tunteet myöskin.
"Rakkauden ylevä legenda ei ole meitä varten. Jos se kykenee lohduttamaan, niin lohduttakoon se teitä. Se ei ole myöskään mitään muuta ihmisparia varten — olkoonpa vaikka haihtuvaksi hetkeksikin, jota jälkeen päin täytyy katua. Rakkaus, olento, jolle sanotaan: 'Minä olen sinä' on salaperäisessä talossa, sitä ei näe, eikä ole koskaan näkynyt. Ihmiset voivat sanoa toisilleen: 'Minä olen sinä', vain kylmin ja katkerin mielin. Se merkitsee: Olen heikko ja tietämätön, rakastan, erehdyn ja kärsin kuin sinä.
"Pyysitte minua jättämään Leopardi-niteen teille muistoksi; löydätte sen lukusalista. Minun muistoni näistä päivistä, paitsi runoanne, on oleva se, ettei minulla enää ole tuota kirjaa, enkä sitä enää lue, koska te sitä toivoitte. Minä tunnen tosiaan syvää myötätuntoa Leopardin surumielisyyttä kohtaan, koska se on samanhenkinen kuin minun, en sen vuoksi, että sillä on sama sisällys. Olen uskovaisempi kuin hän, siihen nähden, mitä meidän maailmamme ulkopuolella on, ja uskottomampi kuin hän, siihen nähden, mikä minussa itsessäni on inhimillistä.
"Kirjoittakaa, taistelkaa sen puolesta, mikä teidän mielestänne on totta ja oikeaa. Ääni, jota te rakastitte, ei kuulu niihin maisiin iloihin, joiden tähden saa rukoillen ja paastoten tehdä katumusta erämaassa, ennen kuin voi koputtaa salaperäiselle ovelle. Toivon, että tapaatte ääneni Rakkauden asunnossa.