Violet Yves."
Vietin koko päivän Pian d'Oranon kukkuloilla kuunnellen tuulta kuin hullu ja katsellen pilviä. En mennyt pöytään, sillä vastoin tahtoanikin nousivat kyyneleet joka hetki silmiini. Päätin koettaa hankkia hotellissa miss Yves'istä kaikki tiedot, mitkä vain olivat saatavissa ja sitten matkustaa pois. En kuitenkaan seuratakseni häntä; tunsin, ett'en saanut tehdä sitä!
Kun illalla lähestyin paikkaa, missä ensi kerran olin kuullut hänen äänensä, tunsin tutun ruusuntuoksun. Tahdoin vetäytyä takaisin, sillä tuon onnellisen hetken ja yhteisten kävelyretkiemme muisto valtasi minut kokonaan. Rouva B. huomasi minut kuitenkin, ja kysyi vilkkaalla tavallaan, miksi minä vältin häntä.
Sitten puhui hän Violetista. Onneksi oli jokseenkin pimeä, niin ettei hän saattanut nähdä kasvojani. Hän kiitti miss Yvestä suuresti ja nauroi minulle, kun olin luullut, että hän oli naimisissa. Sormus oli kuin vihkimäsormus vaikk'ei niin sileä. Hän oli vain kihloissa, eikä näyttänyt olevan rakastunut sulhaseensa. Hänen isänsä oli ollut englantilainen, äitinsä italialainen ja hän itse oli Roomassa syntynyt. Hän oli kadottanut vanhempansa jo lapsena ja eli isänsä veljien luona, jotka liikeasioiden vuoksi olivat asettuneet asumaan Nürnbergiin, Bayeriin.
Setä, jonka seurassa miss Yves oli ollut täällä, oli vanhin ja matkusteli terveytensä vuoksi. He aikoivat viettää lopun kesästä ja syksyn järvien luona ja talven Roomassa tai Napolissa. Häät vietettäisiin vasta vuoden kuluttua, syistä joita rouva B. ei tiennyt, ja sulhasen vierailua odotettiin elokuun puolivälissä. Pienen ruumiillisen vikansa oli hän saanut jo lapsena, ankaran sairauden jälkeen.
Tätä enempää ei rouva B. tiennyt kertoa minulle; ei edes sulhasen nimeä eikä sitä, oliko miss Yves'illä tunteita jotain muuta kohtaan. Minusta oli paljon jo se, että tiesin missä hän asui, vaikka "pikku kaupunki" ei minusta sopinutkaan Nürnbergiin. Mutta etenkin oli minusta paljon se, että tiesin hänen olevan vapaana vielä vuoden.
Vielä samana iltana kirjoitin alussa mainitulle naiselle Geneveen, että hänen varoituksensa olivat viisaita ja oikeita, pyytäen häntä suomaan minulle anteeksi sen, että olin antanut aihetta niihin; että suuren muutoksen tähden, mikä minussa oli tapahtunut en tulisikaan Geneveen, ett'ei minulla ole mitään ansiota tämän muutoksen tapahtumiseen nähden, vaan uskoin sen tuottavan meille molemmille rauhaa ja onnea. Lisäsin vielä, että aijoin lähteä pois Lanzosta, vaikka en vielä tiennyt minne, ja ett'en sen vuoksi voinut antaa mitään osotetta.
Seuraavana aamuna menin S. Nazaroon jättämään hyvästit kohisevalle vedelle, niitylle ja lombardilaiselle kirkolle, jonka hän oli piirustanut; menin myöskin tervehtimään vanhaa kastanjaa, jonka juurella olimme istuneet. Viimeksi sanoin jäähyväiset kalliolleni ja matkustin pois. Muistan, että matkalla; aina pidin Leopardi-nidettä käsissäni, ja kun minä sen kerran avasin, luin seuraavat säkeet:
Jo haihtui viime toive. Nyt lepäät ainiaan uupunut sydän.
Suutelin kirjaa. Minusta tuntui kuin yhdistäisi runoilijan ääretön lohduttomuus meidän sielumme. Kuitenkin puhui kirjasta nouseva hieno tuoksu hänen ylevästä jaloudestaan ja syvästä surumielisyydestään kuin suloinen kukkaiskieli, jota en ymmärtänyt, mutta joka lohdutti.