Matkan kestäessä olin sellaisessa omituisessa mielentilassa, että mitä enemmän lähestyin kaukaista määrääni Nürnbergiä, sitä kauemmaksi olisin tahtonut siirtää tulohetken, muuttaa päivän, jona tavattuani Violetin saisin tietää kohtaloni. Saavuttuani Müncheniin vietin aamulla muutaman hetken Englantilaisen puutarhan vihreässä yksinäisyydessä. Se lepäsi niin tyynenä ja aurinkoisena, lintujen liverrys ja siipien suhina elävöitti varjot. Lepäsin hiljaisen, tumman lammikon rannalla ja katselin syvälle luonnon rauhaan, joka tuntuu niin hyvältä pitkän matkan perästä. Innsbruckissa, junien ja ihmisten vilinässä tuulen vinkunassa saamani tunnelma valtasi minut vielä voimakkaammin kuin silloin. Mutta nyt oli uni niin suloinen ja hämärä. Olin siinä maassa, missä miss Yves oli elänyt, luulin hengittäessäni tuntevani hänen ajatustensa tuoksun, ja tyyni vesi, usva, joka verhosi etäisyyden, kietoi tunnelmani samaan salaperäisyyteen, mikä verhoaa unemme.
XII.
Puolipäiväjunalla matkustin Nürnbergiin. Kun poistuimme Altmühlen ystävällisestä laaksosta, ja vierimme pitkin loppumattomalta näyttävää tasankoa pohjoista kohti, oli aurinko laskemaisillaan. Yhteen ainoaan ajatukseen syventyneenä, joka hetki kiihtyneen mielikuvitukseni säikyttämänä, tuskin huomasin, kuinka toisellaista oli silmieni ohi vierivä maa kuin Italia; ja kuitenkin sekaantui liikkuva kuva ajatuksiini ja antoi niille tavallaan oman sävynsä. Kun laskevan auringon valossa näin Altmühlen, joka kimmelsi sinisenä kullanvihreässä ruohossa, löysin hiukan lepoa ja iloisen tulevaisuuden kuvat kangastivat mielessäni. Kun en enää nähnyt sitä, löi sydämeni levottomammin, kiivaammin. Mahtavat kuusimetsät ja laajat hiekkanummet hehkuivat ilta-auringossa. Tuuli puhalsi kylmästi, ja kun kurkistin ulos katsoakseni minne veturi meitä vei, näin taivaanrannalla vain sumua. Tunsin Pohjoisen puhalluksen ja minusta tuntui, että siellä oli Violetin sielun taivas, sen oikea kotimaa. Sieltä toivoin löytäväni hänet, varmaankin vielä vakavampana ja syventyneempänä sydämensä katkeraan tuskaan. Mutta löytäisinkö hänet? löytäisinkö hänet?
Kello kahdeksan vaiheilla kävelin paksuilta, keskiaikaisilta kaupunginmuureilta päin, pimeän Naisten portin läpi, kivitettyjä, ahtaita katuja, joita ympäröi kaksi epäsäännöllistä riviä korkeapäätyisiä taloja. Tornit kohosivat taustalla jättiläismäisinä kuunvaloisessa hämärässä. Nürnberg, arvoitus oli edessäni.
Ravintolassa kysyin kohta Yves'in perhettä. Viinurit eivät tunteneet sitä enemmän kuin isäntäkään. Hän kysyi neuvoa kahdelta herralta, jotka paraillaan söivät siellä. Toinen tiesi vain sen, että Burgsmied-kadulla oli Yves'in valimo. En voi kuvata minkä vaikutuksen minuun teki, kun nimi Yves mainittiin niin välinpitämättömästi ravintolahuoneessa.
The very music of the name has gone
Into my being.
"Nimen sulosointukin on sulautunut olentooni." Korvani huomaa äänessä, joka sen lausuu, pienimmänkin poikkeuksen musiikista, joka kaikuu minussa. Mitä suurempi se on, sitä tuskallisempi on minun sitä kuulla.
Menin ulos vielä samana iltana, harhailin katuja ristin rastin ja aioin seuraavana aamuna mennä Burgsmied-kadulle. Sillä välin vietin aikaani tutustumalla yön varjossa uneksittuun Nürnbergiin, kuvittelemalla, että tuo talo ehkä oli Yves'in veljesten ja mitähän Violet mahtaisi tuntea, jos hän tietäisi, että minä kuljin hänen ikkunoittensa ohitse. Tämä paikka oli vielä haaveellisempi kuin Inn-joen laakso ja Englantilainen puutarha. Peittäydyin synkän Lorenz-kirkon varjoon. Sen suunnattomien tornien takaa paistoi kuu. Kuljin sitten epäsäännöllisiä katuja ylös ja alas, katuja, jotka joskus olivat aivan pimeitä, joskus loistivat korkealla riippuvien sähkölamppujen valossa. Kirkkaassa valossa olivat ikivanhat talot vielä synkemmän näköisiä, suurine, terävine, kokonaan kivisine kattoineen aivan mielivaltaisesti suoraan tai vinosti katua vastaan asetettuina. Seisoin kauan eräässä katuristeyksessä, joka loiveni virtaan päin. Suuri lamppu keskustassa valaisi viiden tai kuuden jyrkän kadun suuta joka suunnalle. Vaikenevia varjoja tuli ja meni vilkkaassa, valkoisessa valossa. Olin saanut päähäni, että tapaisin miss Yves'in helpoimmin sellaiselta paikalta, missä monta katua sattui yhteen, ja olin varma, että tuntisin hänet jo kaukaa ainakin hänen käynnistään. Mutta aika kului, ohi kulkevat varjot harvenivat, ja toivoni väheni. Hitaasti astuen läksin viimein pois.
Minä kuljin siltä paikalta hyvin pimeää ja kapeaa König-katua pitkin, kiinnepistettäni Lorenzkirkon torneja kohden, joiden luona majapaikkani oli. Avonainen, lyhdytön landau kulki hitaasti edelläni ja pysähtyi! Zur Sonne-kahvilan eteen.
Pieni herra tuli ulos, sulki vaununoven ja nojautui siihen puhuen vilkkaasti ja suurella äänellä. Äkkiä kuulin naurua ja toisen äänen, joka sai minut jäykistymään.