"Te, ilkimys!"
Se oli Violet.
Kolkuttavin sydämin jäin seisomaan parin askeleen päähän vaunuista. Herra käänsi kasvonsa minuun päin. Silloin menin vaunujen taa ja olin katselevinani Nassau-suvun talon harjoja, jotka erottautuivat selväpiirteisinä kirkkaassa kuunvalossa. Violet ja tuo herra juttelivat yhä, hän ystävällisellä, mies iloisella äänellä. Outo ääni ei ollut nuori. Kuulosti siltä että he väittelivät tapaisivatko toisensa huomenna vai ei. "No", sanoi miss Yves viimein "ylihuomen aamuna siis."
"Niin, ylihuomenna", vastasi toinen, "Puoli seitsemältä asemalla!"
He hyvästelivät, herra meni kahvilaan ja miss Yves kumartui sanomaan jotain ajajalle. Silloin lausuin ääneen molemmat ensimäiset säkeet runostani, josta hän piti niin paljon.
Jos mua lemmit, tahtoisinpa olla haudassa syvän laakson pohjalla.
Kummastuneena kääntyi hän minuun päin. Seisoin jo hänen vaunujensa vieressä. Tartuin hänen käsiinsä ja sinä hetkenä emme kumpikaan voineet sanoa sanaakaan. Olimme niin lähellä toisiamme, että saatoin huomata hänen silmistään ja otsallaan tuon äkillisen, synkän intohimon, joka niistä oli loistanut tuona onnellisena hetkenä, kun ensi kerran olin lukenut hänelle säkeeni rakkaudesta ja kuolemasta ja hän oli katsellut minun otsaani. Sitten katsahti hän äkkiä ajajaan ja veti nopeasti kätensä pois.
"Te täällä?" sanoi hän italian kielellä. "Kuinka se on selitettävissä?"
"Tekö sitä kysytte?" vastasin. "Tulen Napolista."
"Te tulette Napolista?" sanoi hän saksaksi. "Hyvä! Ja aiotteko jäädä tänne? Oi", jatkoi hän sitten italiaksi, "teidän ei olisi pitänyt tulla! Jumalani, miksi te tulitte?"