Hän vaikeni hetkeksi ja sanoi sitten hiljaa minun nimeni. Taas kulki kuin heikko vavahdus, kuin pidätetty liikahdus koko hänen ruumiinsa lävitse.
"Addio!" sanoi hän sitten. "En voi jäädä tähän kauemmaksi, enkä saa tavata teitä enää. Kirjeet ovat jo herättäneet epäluuloa."
"Enkö saa tavata teitä enää?"
Äänessäni oli varmaan hyvin lannistunut sointu, sillä miss Yves vastasi: "Jumalani, tiedättehän itse tahdonko tehdä teille pahaa. Ehkäpä ei minun pitäisi tehdä niinkään… kuitenkin… Missä asutte?"
"Majatalossa Zum roten Hahn, tässä lähellä."
"Huomenna saatte minulta kirjeen. Addio! Jumala teitä varjelkoon! Ja kiitos kaikesta! En todellakaan ole kiittämätön. Hyvästi", kertasi hän saksaksi. "Jos en saisi iloa nähdä teitä toiste, toivotan teille onnellista matkaa. Kertokaa minulta terveisiä Napoliin ja kallionkielekkeellenne."
Hän otti pois toisen hansikkaansa ja ojensi minulle kätensä, johon tartuin molemmin käsin ja suutelin sitä.
"Sanokaa, missä asutte", kuiskasin. "En tule sinne, mutta ilmoittakaa se minulle."
"Pyydän!" sanoi hän pelästyneenä, epätoivoissaan, ikäänkuin hänen olisi pitänyt taistella samalla kertaa itseään ja minua vastaan. "Kirjoitan teille! Addio!"
"Sanokaa, oliko se, joka puhui teidän kanssanne…"