"Ei, ei!" sanoi hän hymyillen. Vasta hänen hymyillessään näin kyyneleitä hänen silmissään.
Mieleeni välähti ajatus, että hän jo oli naimisissa, Sanoin sen hänelle, mutta hän ei vielä ollut niin pitkällä.
"Se ei vaikuta mitään; kohta olen."
"Te rakastatte minua, ja minä en väisty. Älkää unohtako sitä!"
Ne olivat viimeiset sanamme. Violet veti kätensä pois ja sanoi ajajalle jotain. Vaunu kulki edelleen, kääntyi ympäri lähimmällä torilla ja tuli ravaten minua vastaan. Miss Yves kumarsi vielä tervehtien, sitten oli kaikki ohi ja melu ja näky katosi pimeälle, jyrkälle Königkadulle.
Palasin majataloon ja sulkeuduin huoneeseeni nauttien vielä kerran äskeisen hetken lämmittävästä autuudesta. Se ajatus, että sieltä, mistä profetalliset uneni olivat tulleet, tuli tämä kohtauskin, tämä suurin lahja, muuttui nyt valoisaksi varmuudeksi. Olin löytänyt Violetin, tiesin, että hän rakasti minua ja että hän vielä oli vapaa, nyt en saanut kadottaa hetkeäkään.
Seuraavana päivänä saisin hänen kirjeensä. Saapa nähdä, sanoisiko hän minulle jotain lähestyvistä häistään, syistä, jotka hänet siihen pakottivat? Ehkäpä, mutta sillävälin täytyisi minun hankkia tietoja. Hain heti Nürnbergin kartasta paikan, missä Yves'in valimo oli. Vaikka omistajat eivät itse asuisikaan siellä, kysyisin sieltä heidän taloaan. Tuo tuntematon ja miss Yves olivat sopineet kohtauksesta asemalla huomenna puoli seitsemän. Aikataulu ilmoitti minulle, että kuuden ja seitsemän välillä lähtee juna Müncheniin.
Ennen kuin kävin maata avasin ikkunan ja katselin terävien kattojen metsää ja Lorenzkirkkoa, jonka yläpuolella kuu juuri paistoi hopeoiden goottilaiset korko-ornamentit. Kauan katselin kaupunkia, jossa miss Yves oli elänyt, jossa hän nyt, kenties missä paikassa, ajatteli minua. Tunsin matkustajan henkistä huumausta, matkustajan, joka saapuneena vanhastaan kuuluisaan maahan näkee kaiken ympärillään outona ja suurena, ja huomaa liikutettuna, että tämän vieraan maan ja hänen oman tunteensa välillä on salaperäinen sukulaisuussuhde, että tämäkin osa maailmaa on jollain lailla hänen isänmaansa.
XIII.
Seuraa vana aamuna menin ulos jo puoli kuudelta. Satoi hienosti, ja Naisten portin paksua, pyöreää tornia, kadun päässä, verhosi sumu. Menin paikkaa kohti, jossa olin tavannut Violetin. Ei näkynyt elävää olentoakaan, kahvila Zur Sonne oli vielä suljettuna ja kuulin ainoastaan pronssisen kaivon hiljaisen solinan lähistöltä. Päästäkseni Burgschmiedkadulle täytyi minun kulkea sumuisenharmaan, aution kaupungin läpi, joka näytti minusta haaveelliselta kunnioitettavassa vanhuudessaan. Mahtavien siltojen välistä näin surkeanpienen joen, jota rajoitti kaksi riviä tornein ja huipuin koristettuja taloja. Näin ihania, täysin säilyneitä muistomerkkejä ammoin kuolleista hengistä, näin pyhimyksiä, munkkeja ja sotureita kiveen veistettyinä seisomassa talojen kulmissa ja ovien, siltojen kaiteiden ja huippukaarityylisten kulmatornien päällä, jotka pistivät esiin talojen julkisivuista. Tuntui, kuin olisi ihmissuku kuollut ja aurinko ammoin sammunut, kuin olisivat nuo kadut taikakuvia menneisyydestä ja minä itse varjo vain.