"Saatte tietää sen tänään. Nämä naiset kutsuvat teitä huviretkelle metsään."
Rouva Treuberg vahvisti sen hymyillen. Hän selitti minulle että Eichstädt'in kaupunki on kaukana asemalta, ja että polku vie sinne metsän läpi, jossa he aikoivat syödä aamiaista. Jos tulisin heidän kanssaan, saisin kertoa yhteisille tuttavillemme, että olin nähnyt Bahnhofswaldin; josta he paljon pitivät.
Vain yksi ajatus oli vallannut mieleni, pieninkin tapaus hukkui siihen niin, että en enää muistaisi tuota vihreää nurkkaa frankkilaisessa Jura-vuoristossa, missä Eichstädt'in pieni yksinäinen asema lepää aivan kiskojen ääressä metsäisten, autioiden kukkulain välissä, joll'en olisi myöhemmin käynyt siellä uudelleen. Eräs herra, jota matkatoverini vilkkaasti tervehtivät, tuli vaunun ovelle ja auttoi Violet'in alas vaunusta, sillä aikaa kun tohtori Topler kiljui heiluttaen käsiään hänelle, en tiedä mitä, hyvin nopeasti. "Veljeni!" — sanoi hän minulle parin huudahduksen välillä. "Toplerus junior!" Minä ja hän tulimme viimeisinä ulos. Sillaikaa puheli miss Yves'in sulhanen naisten kanssa seisten Violet'in vieressä, joka oli kalpea kuin kuolema. Hän poistui hetkeksi ojentamaan veljelleen kätensä auttaakseen häntä laskeutumaan vaunusta. Tämä esitti minut; vaihdoimme tervehdyksen puristamatta toistemme käsiä. Herra Topler nuorempi ei näyttänyt oikein käsittävän tätä esitystä ja katseli minua puoleksi kunnioituksella puoleksi hämmästyneenä, siksi kunnes hänen veljensä työnsi hänet molemmin käsin pois osoittaen muristen Violet'ia, joka oli mennyt asemalle päin odottamatta hänen käsivartensa tukea.
Sulhanen oli pienikokoinen, hartiakas ja näytti noin viidenviidettä ikäiseltä. Hänellä oli ruskeat hiukset, vaaleat lyhyet viikset, ei juuri älykkäät kasvot ja puoleensa vetävä, ujo ja hyvä katse; kaiken kaikkiaan oli hän onnellisimman ja noloimman näköinen mies maailmassa. Sain hänestä omituisen piinallisen käsityksen. En tuntenut kateutta häntä kohtaan; näin ensi silmäyksellä, että hän oli yksi niitä, joita me miehet kehumme naisille heidän rakkautensa arvoisiksi, hyvin tietäen, ett'eivät he kuitenkaan rakastu sellaisiin. Se, mitä minä tunsin, muistutti omantunnontuskia, äkillistä tietoisuutta siitä, ett'en ollut täysin rehellinen. Eikö minun olisi pitänyt sanoa, että olin hänen verivihollisensa? Hänen katseensa kirkas rauha ahdisti sydäntäni.
Sill'aikaa kun vanhempi Topler saattoi minut vaunuille, joihin jätin tavarani, kuulin tutun, suloisen äänen vielä heikompana kuin tavallisesti sanovan jotain, mikä sai toiset, etenkin neiti Luisen, pahoittelemaan ja vastustamaan. Miss Yves oli varmaankin ehdottanut, että jätettäisiin aamiainen metsässä sikseen; hän ehkä pelkäsi ilman muuttuvan tai oli itse väsynyt. Luisella oli melkein kyyneleet silmissä ja hän ehdotti, että Topler veljekset kantaisivat Violet'ia käsivarsillaan; sulhanen, joka kai oli tehnyt suuria varustuksia ateriaa varten, ei uskaltanut vastustaa ja katseli arkana milloin meitä ja morsiantaan, milloin ruokavaroja, ja näitten näkeminen sai vihdoin hitaan herra Treubergin pitämään pitkän puheen esitystä vastaan. Vanhempi Topler ratkaisi kysymyksen tavallisella rajuudellaan ja ilmoitti sitten minulle seisoessani hiukan syrjempänä, että Maiwein valmistettaisiin ja juotaisiin metsässä. Silloin näin neiti Luisen silmien taas säteilevän. Hän kiersi käsivartensa Violet'in vyötäisten ympärille ja suuteli häntä olkapäälle, juosten edelleen hyppien, liverrellen ja paukuttaen käsiään. Sitten hän pyörähti ympäri ja sanoi Violetille tulisen innokkaasti kaksi säettä, joista en olisi ymmärtänyt ensimäistä ilman tohtori Toplerin apua:
Du mei flachshaarets Deandl,
I hab di so gern.
Bahnhofswaldin varjoisat, jyrkät kukkulat olivat suoraan edessämme. Minusta näytti, että miss Yves oli hyvin väsynyt. Hänen sulhasensa puheli hänelle innokkaasti mutta nöyrästi; nähtävästi kiitti hän Violetia jostakin, pyyteli anteeksi ja rukoili ystävällistä sanaa morsiameltaan.
Minulla on tällä hetkellä edessäni muutamia kuivia lehtiä, muutamia mustuneita Waldmeisterin kukkia Eichstädt'in metsästä. Ainoastaan kuolemattomaan ihmisajatukseen kätkettynä ikuistuu luonnon kauneus ja nuoruus. Jos ummistan silmäni, näen elävästi edessäni valkean pikku kukkasen, jota vanhempi Topler ja herra Treuberg näyttivät minulle pyökkimetsän vihreässä varjossa. Tunnen sen lempeän tuoksun metsän voimakkaan ja eloisan tuoksun seasta, kuulen peippojen ja rastaiden sirkutuksen, edellämme kulkevien neitosten naurun, kun he kävelevät tummassa vehreydessä etsimässä Waldmeisterkukkaa. Violet'ia vain en näe, enkä kuule hänen ääntään, sillä hän astui jälempänä sulhasensa kanssa. Neidot milloin näkyivät mäkien päältä, milloin katosivat rinteiden taa, he kirkuivat ilosta joka kerran kun löysivät jotain ja ennustivat naimaonnea kukkien lehdistä.
Rouva Treuberg huusi miehelleen, että hän menisi katsomaan voiko miss Yves pahoin. Herra Treuberg, joka par'aikaa puhalteli kuumuudessa leyhytellen viileyttä nenäliinallaan, tuli murheellisen näköiseksi ja laskeutui alas mäkeä.
"Nyt hän ei helpolla tule takaisin", kuiskasi tohtori Topler minulle.
"Pyydän, ett'ette pitäisi herra Treubergia saksalaisuuden esikuvana."